Teema
Ensimmäinen vuosi Suomessa oli painajaista
 Bahar Rashid
tuli Suomeen Irakista kiintiöpakolaisena yhdessä miehensä ja kahden lapsensa kanssa.
Perhe sijoitettiin Inkooseen, missä mahdollisuudet järkevään työllistymiseen
puuttuivat käytännössä kokonaan. Bahar oli saanut kotona Irakissa sairaanhoitajan
koulutuksen ja ehtinyt olla muutaman vuoden töissäkin, muun muassa esimiestehtävissä
kansainvälisen Punaisen Ristin ylläpitämässä nelisatapaikkaisessa sairaalassa Iranin
ja Irakin rajan tuntumassa.
Hän ei ollut tottunut kuljeskelemaan
joutilaana, niin kuin ei miehensäkään. Kumpikin halusi opiskella kieltä ja päästä
sitten töihin. Baharin unelmana oli saada paikka leikkaussalihoitajana. Inkoossa he
joutuivat olemaan toimettomina, sillä muun muassa kaikki kielenopetus tapahtui muilla
paikkakunnilla.
Opastukseen panostettava
Jos Bahar saisi määrätä,
pakolaisten vastaanottoa muutettaisiin radikaalisti siitä, mitä se on nyt. Maan oloihin
perehdyttämiseen pitäisi hänen mukaansa panostaa paljon enemmän.
– Jokaisella perheellä pitäisi
olla ensimmäisinä viikkoina oma opastaja, joka puhuu samaa kieltä kuin perhe.
– Kun on uudessa maassa, vastausta
vaativia kysymyksiä on tuhansittain. Itselläni oli onnea, sillä minulla on veli, joka
oli tullut tänne ennen minua. Hän suorastaan asui meillä kolme ensimmäistä kuukautta,
niin valtavasti me tarvitsimme apua ihan kaikessa.
Nykyinen systeemi
sosiaalityöntekijöineen, terveydenhuoltohenkilöstöineen ja kotiavustajineen ei ole
hyvä, sanoo Bahar. Ensinnäkin valtavan iso osa tiedosta menee ohi, olipa
käytettävissä kuinka hyvä tulkki tahansa. Toiseksi ei ole mukavaa, kun kotona ramppaa
koko ajan viranomaisia.
– Lisäksi virkamiehiä sitoo
virka-aika ja omat aikataulut, jolloin kaikki tapahtuu kiireellä. Me taas haluaisimme
nähdä heitä vieraina omassa kodissamme, haluaisimme tarjota ruokaa ja istua
juttelemassa kaikessa rauhassa. Virkailijan kieltäytyminen pakolaisperheen kenties
päiväkausia valmistelemasta tarjoilusta koetaan helposti loukkaavaksi. Meistä
ulkomaalaisista on käsittämätöntä, että virkailijat joutuvat kieltäytymään
tarjoilusta, koska säännöt kieltävät "ottamasta lahjuksia", Bahar sanoo.
Pahinta on eristäytyneisyys
Inkoossa koettu tekemisen puute, pimeys
ja sosiaalinen eristäytyneisyys olivat Baharille ankara kokemus. Suomalaiseen
yhteiskuntaan ei pääse helposti sisään. Niinkin yksinkertainen asia kuin maitopurkin
valitseminen hyllystä voi olla ongelma, kun ei osaa kieltä. Pahinta oli kuitenkin
Baharin mielestä kolea suhtautuminen toisiinsa.
Kukaan ei puhunut, kaikki vain
katsoivat suoraan läpi, Bahar kertoo.
Perhe uneksi muuttamisesta johonkin
toiseen maahan tai edes pääkaupunkiseudulle.
Perhe muuttikin Helsinkiin heti, kun
siihen tarjoutui tilaisuus. Bahar ryhtyi opiskelemaan, muun muassa suomea.
Päämääräkseen hän asetti työpaikan saamisen jostakin sairaalasta, leikkaussalista.
Siellä hän viihtyisi, sen työn hän osaa. Mutta sen haaveen hän joutui hautaamaan
tuota pikaa, sillä Suomessa hänen koulutustaan ei hyväksytty.
Sitten Bahar valitsi kaupalliset
opinnot, mutta huomasi vuoden kuluttua, ettei ala ollut häntä varten. Koska hän pitää
tärkeänä sitä, että voi tehdä työtä ihmisten kanssa, hän kouluttautui tulkiksi ja
maahanmuuttajien vertaisohjaajaksi. Kaupallisista opinnoista oli kuitenkin se hyöty,
että sai käsityksen liike-elämästä ja pääsi oppimaan automaattista
tietojenkäsittelyä, sanoo Bahar.
Halu olla hyödyksi
Vastikään maahan muuttaneisiin
perheisiin kohdistuu usein niin paljon paineita, että perhe-elämä ajautuu karille. Niin
kävi myös Baharin perheessä. Avioliitto päättyi eroon ja Bahar on nyt yksin lasten
kanssa. Ja siis myös yksin maksamassa vuokran ja muut laskut.
– Meidän tapauksessa
eristäytyneisyys oli vain yksi lisätekijä, mutta monille pakolaisille pienille
paikkakunnille joutuminen on kuin karkotus Siperiaan. Se tuhoaa ihmissuhteet. Silloin
toivoo, että kylässä olisi edes pieni olutkuppila, johon voisi mennä ja PUHUA ihmisten
kanssa, hän sanoo.
Siinä mielessä eläminen isommalla
paikkakunnalla on helpompaa. Toinen juttu sitten on, että siellä rajoituksena ovat monet
käytännön yksityiskohdat, kuten rahapula.
– Tunnen monta
maahanmuuttajanaista, jotka pysyttelevät aina vain kotonaan, koska heillä ei ole varaa
mennä kerhoihin ja tapaamisiin. He joutuvat elämään toimeentulotuella ja kun
bussimatka maksaa kymmeniä markkoja, niin on pakko miettiä kaksi kertaa, lähteekö
johonkin, Bahar toteaa.
Bahar elättää itsensä ja lapsensa
freelance-tulkkina. Kun toimeksiantoja oli niukasti, hän joutui ottamaan luottokortin
avuksi selvitäkseen vuokrasta. Silloin hän meni tapaamaan erästä taksin omistavaa
tuttavaansa ja pyysi töitä. Hän läpäisi taksinkuljettajalta vaadittavan
paikallistuntemuskokeen loistavasti ja ajaa nyt taksia Espoossa kohentaakseen
toimeentuloaan.
– Ajattele, millaista hyötyä
minusta voisi olla esimerkiksi naistenklinikalla, hän huokaisee. Kurdin- ja suomenkielen
lisäksi Bahar puhuu arabiaa, englantia ja persiaa sekä auttavasti turkkia.
– Ulkomaalainen tulee
takuuvarmasti paremmalle mielelle, jos hänet ottaa vastaan toinen maahanmuuttaja.
Ulkomaalaisuus yhdistää, vaikka oltaisiinkin peräisin eri kulttuureista.
Carola Isaksson
Palkkatyöläinen
6.3.2001 nro 2/01 |
