Kolumni
Miten sitoudun ja miten en
 uoden vaihteen tienoilla
julkisuuteen kiirivät uutiset siitä, että SAK ja Suomen evankelisluterilainen kirkko
tähtäävät vastaisuudessa yhä kiinteämpään yhteistyöhön. Taustalla on
ymmärtääkseni ollut SAK:n pyrkimys tarkastella omia juuriaan ja identiteettiään
kansalaisten järjestönä, siis kansalaisjärjestönä.
Oli ilahduttavaa havaita, että
ammattiyhdistysliikkeessä kirkko näytetään miellettävän enemmän elävänä ihmisten
liikkeenä kuin hallinnollisena julkisyhteisönä. On selvää, että SAK:lla ja kirkolla
on monia yhteisiä alueita, joilla yhteinen taitotieto ja kokemuspääoma voivat auttaa
ennen kaikkea niitä, joiden ääni ei muuten kuulu yhteiskunnassa.
Kansalaisjärjestön vahvuus ja
heikkous mitataan sen jäsenten, yksityisten ihmisten sitoutumisessa yhteisen aatteen tai
uskomusjärjestelmän taakse.
Sitoutuminen ja ennemminkin sen puute
on puhuttanut viime vuosikymmenten aikana yhä enemmän. Onko sittenkin helpompi
tarkkailla muiden kohtaamista eri liikkeiden sisällä kuin elää ja hengittää niiden
mukana, niistä osallisina, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä?
Televisio ja internet hoitelevat yhä
enemmän jokapäiväisiä tarpeitamme, joiden avulla muka "osallistumme"
elämään.
Pizza- tai ruokapaketti, joka ilmestyy
oven taakse parilla napin painalluksella lähikaupan kotisivuilla, voi antaa myös
valheellisen kuvan: palvelut ovatkin osa virtuaalitodellisuutta, jossa ei tarvita eläviä
ihmisiä. TV tyydyttää tiedonnälän ja viihdyttämisen, tietokone sosiaaliset yhteydet
ja aineelliset tarpeet — ja netin chattisivut sitten ne seksuaaliset tarpeet.
On vaikea sitoutua ja olla osa
yhteistä liikettä, jos ei näe, kuule, haista, maista ja tunne elämää ympärillä.
Sitoutuminen ja osallistuminen kansalaisjärjestöön vaatii mahdollisuuden kokea
samaistumista toiseen ja vierellä olevaan ihmiseen.
Kansalaisten järjestöt tai yhden
asian liikkeet syntyvät varsin huonosti kotisivuilla, joissa asioista kiinnostuneita
henkilöitä pyydetään klikkaaman rasti oikeaan laatikkoon. Haluatko sitoutua
liikkeeseemme: Kyllä, Ei, En tiedä!
Martta-mummo, nyt jo yli 90-vuotias
mutta vielä pirteä vanhus, joka oli päätynyt Varpaisjärveltä keski-Savon rintamailta
Rotterdamin kautta Antwerpeniin 1930-luvun lopulla, opetti meille nuoremmille, mitä se
sitoutuminen ja yhdessä oleminen oikein tarkoittaa.
Joka vuosi Martta kaivoi kaulimet esiin
ja liittyi karjalanpiirakka-talkoisiin, kun Antwerpenin merimieskirkko valmistautui
joulumyyjäisiin, suurimpaan vuosittaiseen varainkeruutempaukseen. Ei kai siinä järin
suurta tuntitaksaa työlle tullut, mutta noiden keskiviikko- ja perjantai-iltojen aikana
tapahtui jotain, jota ei mitata "kullalla eikä hopialla". Siinä Portaanpään
kansanopiston kurssilainen vuosimallia 1927—28 vain näytti meille nuoremmille, että
ainoastaan osallistuminen ja yhdessä tekeminen voivat luoda vahvan tunteen siitä, että
minua tarvitaan ja että minä voin olla mukana auttamassa ja tuottamassa hyvää toisille
ja usein juuri vähäosaisille.
Sitoutuminen ja halu osallistua
kansalaisjärjestöön tai yhden asian liikkeeseen on kuin näkymätön ja mittaamattoman
arvokas sielu tai henki, jota ei vangita laatikkoon eikä panna näytteille. Sellaisena se
on kuin itse elävä elämä, joka virtaa vuolaana läpi ja ympäri ihmisten pystyttämien
rakenteiden ja hallintolaatikoiden. Tai se on kuin marenginpalanen, jonka velipoika luuli
kahmineensa omakseen ikiajoiksi 3-vuotiaana koltiaisena. "No mihinkäs se nyt
hävisi", poika ihmettelemään, kun laittoi palasen suuhunsa!
Timo Lappalainen
Kirjoittaja
työskentelee
Kansainvälisen kuljetustyöväen federaation ITF:n
merenkulkusäätiön hallintojohtajana Lontoossa.
Palkkatyöläinen
6.3.2001 nro 2/01 |
