Tätä työtä voi tehdä muullakin tapaa kuin työstämällä mummopermanentteja päivät pitkät (ja pitkiä ne päivät usein ovatkin). Työtä saattaa päästä tekemään vaikka teatterin tai television yhteyteen, jonka joku voisi luulla tarkoittavan jonkun Hollywood-tähden hiusten näpertelyä samalla henkeviä keskustellen. Todellisuudessa se tapaa kuitenkin olla oman päänsä pitävien, tuntemattomien näyttelijöiden hiusten laineille vääntämistä juuri ennen ensi-ilta esitystä. Hirveässä paniikissa, kun pitäisi olla jo tekemässä jotain ihan muuta.

Toinen vaihtoehto on työskennellä kampaamoliikkeessä, jossa tehdään myös hiustenpidennyksiä ja rastoja. Näissä asiakkaita on vähemmän kuin normaaliliikkeissä, mutta ei työ silti sen helpompaa ole. Näissä paikoissa yksi työ kestää moninkertaisesti tavallista kauemmin, yleensä vähintään seitsemän tuntia. Onko ihmekään, jos kampaajalle kehittyy taito keskustella niitä näitä, kun asiakas istuu edessä pitkän tovin pystymättä tekemään juuri muuta kuin lukemaan. Suurin osa niistä vanhoista kampaajista, jotka sanovat olleensa nuorempina todella hiljaisia, puhuvat nykyään niin ettei sanaa meinaa väliin saada. Kai se keskustelutaito syntyy pikkuhiljaa, kun kyllästyy jokapäiväiseen hiljaisuuteen. Itse en ole siihen vielä kyllästynyt…

Paikkoja tätä tehdä työtä on yhtä paljon kuin on työtapojakin. Jos ei mieleistään työpaikkaa löydäkään, voi aina pistää pystyyn oman liikkeen. Mikäs sen hauskempaa kuin valita itse liikkeensä suunnan, hinnat ja myös maksaa ne kaikki verot ja laskut.

Suomessa kampaajat saavat kaikkien kulujen ja laskujen jälkeen työstään käteen hyvin pienen palkan, vaikka työnkuva onkin henkisesti ja fyysisesti raskas. Mukana tulevat usein ammattitaudit - allergiat, hengitystieinfektiot sekä selkä- ja niskakivut. Mutta jos alalle tultaisiin vain rahan perässä, Suomi olisi pian ilman kampaajia. Varsinkaan työuran alussa palkka ei ole kovin suuri, vaan se kasvaa vuoden välein. Vasta kuudentena vuonna opintojen jälkeen aletaan saada täyttä palkkaa – eikä silläkään rikastuta. Kampaajat tekevät usein kuusipäiväistä viikkoa ja pitkää, 9–10-tuntista päivää, jotta saisivat edes kutakuinkin säädylliset tulot. Usein vasta eläkeiän lähestyessä kyetään viimein siirtymään normaalimittaisiin työpäiviin.

Kaikista negatiivisista puolista huolimatta en tätä ammattia vaihtaisi pois, sillä tätä olen aina halunnutkin tehdä.

Elina Kallio
Kirjoittaja on
vantaalainen hiusalan opiskelija