Kun työjärjestön ILO:n Geneven-toimiston väki palasi joululomalta, edustajamme Indonesiassa ja Sri Lankassa olivat olleet täydessä työssä jo viikon. ILO:lla on kaksi ohjelmaa, joita suunnattiin heti Aasian katastrofin jälkihoitoon. Toinen niistä on lapsityötä käsittelevä IPEC-ohjelma. Toinen käyttää työvoimavaltaista tekniikkaa varsinkin jälleenrakennustyössä.

Lapsityöohjelmaa on jo testattu Turkin ja El Salvadorin maanjäristyksissä, joissa kokonaiset projektit katosivat sananmukaisesti maanrakoon. Silloin on keskityttävä lasten turvaamiseen, tilapäisten koulurakenteiden tekoon, ja estämään orpojen kaappaamista velkavankeuteen, pakkotyöhön kodeissa tai seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Suojelun lisäksi koulunkäynti on saatava uudelleen liikkeelle. Selviytyneiden aikuisten ammattikoulutus on tärkeää – varsinkin, jos toimeentulosta vastanneet isät ovat menehtyneet ja äitien on elätettävä lapset. Sopeutumista uuteen tilanteeseen ja myös henkistä kuntoutusta on kannustettava. Samalla on valvottava, että lapset eivät ajaudu vaarallisiin ja työnormien kanssa ristiriidassa oleviin töihin.

Esimerkin ILO:n työllistämisohjelmien käytöstä tarjoaa Kambodsha. Tuhoisan sisällissodan jälkeen metodologiaa käytettiin mm. Angkor Watin temppelialueen tieverkoston kunnostamiseen. Raunioilla vierailevat turistit eivät aina huomaa, että teiden varsilla olevat pienet siniset kyltit kertovat niiden olevan ILO:n ohjelman rakentamia.

Samanlaista tekniikkaa sovelletaan Afganistanissa ja kahdeksassa muussa Aasian maassa. Joskus meiltä kysytään, mitä järkeä on siinä, että ILO rakentaa maanteitä. ILO:n malli luo kuitenkin työpaikkoja ja osoittaa, miten teitä voidaan rakentaa sekä tehokkaasti että kunnon työoloissa ja säällisellä palkalla. Samasta tekniikasta on neuvoteltu myös Burman sotilashallituksen kanssa. Jonakin päivänä sen on uskottava, että pakkotyölle on ihmisoikeuksia kunnioittavia vaihtoehtoja.

Tsunamin pahiten runnomalla Sumatran saarella Indonesiassa IPEC-ohjelmalla on ennestään toimintaa. Olemme neuvotelleet vapaaehtoisten rahoittajien kanssa järjestelyistä, jotka ulottavat ensiaputoimet, kuten tilapäisten koulujen pystyttämisen Acehin maakunnan tuhoalueille. Samaan aikaan on päätetty hätätilan sanelemien työvoimapalvelujen järjestämisestä.

Alueen väestöstä suuri osa on evakuoitu 24 leiriin, joissa kussakin on 15 000 ihmistä. Jälleenrakennuksessa tarvittava työvoima tulee ottaa heidän joukostaan, ja heidät on siihen koulutettava.

Maapallo on monesta syystä vaarallinen paikka elää. Turvatoimia tarvitaan sekä luonnonvoimia että ihmistä itseään vastaan.

Ennen tapaninpäivää kovin moni tuskin ajatteli, miten nopeasti rauhallinen hiekkaranta voi muuttua hengenvaaralliseksi. Ennen syyskuuta 2001 harva ajatteli, että ystävällisiä isoja lentokoneita voitaisiin suunnata päin pilvenpiirtäjiä. Kun arkipäivä alkaa muistuttaa katastrofielokuvaa, on aika ryhtyä miettimään, mitä keinoja ja haluja on todella turvata maan korvessa kulkevan lapsosen tie.

Seuraavaan hyökyaaltoon voi mennä sata vuotta. Siihen mennessä varoitusjärjestelmät kattavat maailman kaikki merialueet. Kukaan ei tiedä, minne lämpenevän maapallon meret ovat silloin nousseet. Jos pallo on jo puristettu kuivaksi suuresta osasta ehtyviä energiavaroja, sen käyttäytymistä on entistä vaikeampi ennustaa.

Aasian katastrofin liikkeelle panema virallinen ja kansalaisten solidaarisuus palautti uskoa ihmisyyteen.

Ay-liike ja muut kansalaisjärjestöt voisivat nyt miettiä, miten tätä energiaa voidaan käyttää pitempiaikaisiin muutoksiin. Luonto on ihmisen käsissä vähintään yhtä paljon kuin ihminen luonnon.

Vielä yksi asia. On päivänselvää, että sukulaisten, tuttavien ja maanmiesten menetys ovat saaneet kehittyneiden maiden avustustoimet ja tuen liikkeelle. Hyvä niin, kunnioitettava saavutus. Mutta toivottavasti solidaarisuutta riittää koko maailman mitalla, kun Bangladeshissä seuraavan kerran parisataa tuhatta ihmistä katoaa tulvavesien alle.