– Viralliset päätökset eivät auta kieltä säilymään, elleivät ihmiset sitä puhu, sanoo puuseppä-opettaja Henry Huuva Övertorneålta. Hän on toiveikas, että kieli säilyy rikastuttamassa alueen elämää.

Henry itse on syntyisin Övertorneålta. Äiti oli kotoisin joen toiselta puolelta Suomesta, isä Ruotsin saamelainen. Äiti puhui vain suomea, isä lisäksi saamea. Kotikieli oli suomi tai oikeammin alueen murrekieli meänkieli. Kun Henri meni 60-luvulla kouluun, hän osasi vain suomea. Koulussa puhuttiin vain ruotsia.

– En silti koe, että ruotsia oli pakko opetella. Se oli luontevaa, koska Ruotsissa asuttiin. Meillä oli mukava kaksikielinen opettaja, joka välillä katsoi sormien läpi ja antoi puhua myös suomea, ammatillisen kurssikeskuksen puuseppä-opettajana Övertorneålla työskentelevä Henry sanoo.

Tarinat kertovat myös toisenlaisesta kohtelusta kouluissa: kuri oli ankara eivätkä ummikkolapset saaneet välitunneillakaan puhua äidinkieltään suomea.

Kielirajana Tsaarin viiva

Meänkieltä puhutaan nykyäänkin Tornionjokilaaksossa. Suomen puolella meänkieliset rajoittuvat aivan jokivarren kyliin ja kaupunkeihin Karungista Kaaresuvantoon. Ruotsissa kieliraja venyy joesta parikolmekymmentä kilometriä länteen.

Haminan rauhansopimuksessa vuonna 1809 Ruotsi ja Venäjä sopivat maiden rajaksi Tornionjoen. Joen läntisellä puolella asui myös suomalaisia tai meänmaalaisia, joten kieliraja ei osunut aivan luontevalle kohdalleen.

Kielirajaa on sanottu joskus tsaarin viivaksi. Tsaari ei Matti Kentän ja Bengt Pohjasen (Meänkielen kramatiikki) mukaan tuntenut pohjoisessa kuin kaksi paikkaa: Tornion ja Turun. Ja niin tsaari vetäisi rajan Tornionjokeen.

Nyttemmin meänkielellä on julkaistu kielioppikirjan lisäksi runoja, romaaneja, näytelmiä ja elokuvia. Raamattukin on käännetty meänkielelle.

Isänmaana jokilaakso

Henry Huuvalle meänkieltä vahvin kieli on ruotsi. Sitä puhutaan työelämässä, joskin yhteispohjoismaisessa koulussa Henry joutuu puhumaan myös suomea ja englantia. Suomalaiset kun eivät tahdo taipua puhumaan ruotsia, vaikka olisivat kotoisin rajan pinnasta.

– Onkohan käynyt niin, että suomalaisten ei joen itäpuolella ole tarvinnut opetella ruotsia, kun täällä pärjää suomella ja meänkielellä, Henry miettii.

Hän ei muista koskaan hävenneensä puhua meänkieltä, ei edes nuorena miehenä.

– Vaikka puhun hyvää ruotsia, siitäkin kuulee, että olen kotoisin Tornionjokilaaksosta. H:ta laitetaan ruotsin kieleenkin. Välistä puhun suomea, välistä ruotsia tai meänkieltä. Toisilla on joskus vaikea ymmärtää.

Luku- ja kirjoituskieli Henryllä on ruotsi. Hän kuulemma osaa kirjoittaa myös suomea, mutta kukaan ei osaa lukea tekstiä.

Kumpi Henry sitten on mieleltään: ruotsalainen vai suomalainen? Ruotsin kansalainen hän tietenkin övertorneålaisena on.

– Enemmän koen olevani saamelainen kuin ruotsalainen. Suomi on samalla lailla kotimaa kuin Ruotsi. Täällä rajalla isänmaalla ei ole niin väliä.

Perinnöksi lapsille

Henry ei muista äitinsä koskaan puhuneen ruotsia, vaikka tiesikin tämän ymmärtävän kieltä ainakin jonkin verran. Äiti opetti myös Henryn lapsille meänkielen. Puolitoistavuotias kuopus ei vielä osaa mitään kieltä, mutta saa Henryn mukaan vanhempiensa perintönä ainakin ruotsin, skånen, meänkielen, suomen ja ranskan. Lapsi kuulee satuja monella kielellä.

Övertorneålla elää vielä varttuneita ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin meänkieltä. Nuorten kieli on ruotsi, mutta kyllä hekin osaavat meänkielen ja kuuntelevat vanhusten tarinoita, Henry sanoo. Työelämässä ei Tornionjoen länsipuolella pärjää kuin korkeintaan aivan pikkuyrityksissä, ellei osaa myös ruotsia.

Leena Seretin