Pätkäläisen työhistoria on kirjava kuin mummolan räsymatto.

– Menin suoraan peruskoulusta maa- ja kotitalousalan yrittäjän koulutukseen Orimattilaan. Sen jälkeen olen tehnyt vaihtelevia jaksoja. Olen ollut henkilökohtaisena avustajana päiväkodilla, leikkikenttäohjaajana, maatalouslomittajana, talleilla ja äitiyslomallakin pariin otteeseen, Heidi luettelee. Pätkät ovat kestäneet parista viikosta vuoteen.

Lähihoitajakoulutuksesta Heidi valmistui vuonna 2000. Työt kehitysvammaisten parissa alkoivat vuonna 1996. Vaikka työelämä on ollut sirpaleista, Heidi Luostarinen pitää itseään onnekkaana.

– Vaikka en ole kauheasti repinyt työn etsinnästä stressiä, jotenkin se on aina lutviutunut. Työttömänä ei ole tarvinnut paljonkaan olla, joitakin ihan yksittäisiä viikkoja joskus. Tosin se vaatii oma-aloitteisuutta kysellä muualtakin kuin työkkäristä.

Lapset heittopusseina

Lapsiperheen äitinä Heidi Luostarista on kuitenkin tuskastuttanut ja lujasti, sillä pätkäläisen hoitopaikkarumba on aivan uskomaton.

– Kun ei voi sanoa varmaksi, tuleeko lapsi hoitopaikkaan pätkän loputtua vai ei, se menee alta. Meidän lapset ovat kiertäneet likipitäen kaikki Heinäveden hoitopaikat, jotkut useampaankin otteeseen. Pysyvä hoitaja — lapsi -suhde on jäänyt haaveeksi, kun on pompittu paikasta paikkaan, Heidi harmittelee.

Kaiken lisäksi päivähoitomatkatkin ovat olleet välillä epäinhimillisiä.

– Kun ei aikaisemmin ollut autoakaan käytössä, oli aika karmeaa ensin aamulla lähteä roudaamaan viiden kilometrin päähän muksut hoitoon ja sitten taas illalla takaisin.

Pisin hoitomatka osui kaiken lisäksi työllistämistuella tehtyyn jaksoon, jonka Heidi uurasti Kuusentuvassa.

– Silloin kyllä meinasi ruveta itkettämään: sain kolme markkaa kuukaudessa enemmän käteen kuin olisin ollut Kelan peruspäivärahalla kotona, sillä päivähoitomaksuthan oli myös hoidettava. Siinä ei jäänyt jäljelle kuin työn ilo, hän huokaa.

Köyhä, muttei nälkäinen

Muuten Heidin palkat ovat olleet pätkissäkin samansuuntaiset kuin vakituisillakin. Silti sijoitusongelmia ei ole päässyt syntymään, vaikka Heidi ja hänen miehensä ovat keksineet myös muita tulonlähteitä: jokasyksyinen ravustus on antanut aika mukavaa palkanlisää, vaikka se vaatiikin yörämpimistä.

– Silti meillä ei ole ollut puhettakaan omasta kämpästä eikä mistään. Tykkään kuitenkin, että köyhä saa olla, muttei nälkäinen: en ole tiukempinakaan aikoina ruvennut peruna per mies per päivä -linjalle. Viimeisen neljän vuoden aikana on lomailtukin, mutta sitä edelsi kymmenisen vuotta, jolloin ei tarvinnut lähteä minnekään, korkeintaan käytiin kavereitten luona Lahdessa.

Joku vuosi sitten Heidi Luostarisen puoliso pääsi vakituiseen työhön, jolloin pahin puristus alkoi hellittää. Ja maaliskuussa Heidinkin sitkeys palkittiin: hän sai kuulla tulleensa valituksi vakituiseksi kehitysvammahuollon ohjaajaksi vastuualueinaan päivä- ja puutyötoiminta.

Kaksi pätkää päällekkäin

Mutta Heidi muistuttaa, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Aivan hänen lähipiiristänsäkin löytyy ihmisiä, jotka joutuvat tekemään useampaa pätkää eri työpaikkoihin limittäin, lomittain ja joskus melkein päällekkäin, jotta tunnit ja tienestit tulisivat täyteen.

– Siinä saa vääntää niska limassa, jotta saa kaiken sovitelluksi. Yllättäen pätkäläisellä onkin joku viikko töitä aamuseitsemästä iltayhdeksään ilman taukoa, tai hän joutuu menemään kotipalvelun aamuvuoron jälkeen yövuoroon sairaalaan ja sitten taas aamuvuoroon toiseen työhön! Jotkut päivät eivät millään täsmää, kun ei voi valita, vaan on otettava koko klöntti tai ei mitään. Nämä ovat tällaisia vedätyksiä.

– Ihmisiä myös pidetään varpaillaan kaiken aikaa: kesälomien ajankohtia ei ilmoiteta hyvissä ajoin, jolloin työntekijä ei tiedä mihin sitoutuisi, aikaisemmin ilmoitettuun lyhyempään pätkään vai pitempään hommaan, josta saa tiedon vasta viime tipassa.

– Hoitoalalla varsinkin nämä hommat pyörii ihan ihmeellisellä tavalla. Yksikään työvuoro ei pyörisi ilman tukityöllistettyjä ja pätkätyöläisiä.

Myös se on Heidi Luostarista ihmetyttänyt, että kunnan avoimiin työpaikkoihin otetaan mielellään ulkopaikkakuntalainen hakija.

– Miksi oman paikkakunnan väkeä ei työllistetä, hän päivittelee. Moni onkin lähtenyt Heinäveden seudulta Ruuhka-Suomeen onneaan etsimään.

Johanna Westersund

Pätkätöissä hän inhosi eniten tukityöllistettynä olemista.

– Lähdin ehkä liian helpolla tekemään työmarkkinatuella, olisi varmaan kannattanut etsiä itse aktiivisesti mitä vaan hommaa, mutta toisaalta tuettuna työntekijänä pääsin haluamalleni sosiaalialalle.

– Tukityöllistettyyn suhtaudutaan oudosti, sitä ei ole työntekijä eikä toisaalta työtönkään, vaan jotain siltä ja väliltä. Ja tietysti sijainen jäi aina vuorotöissä päivystämään, jos työpaikalla oli jotakin virkistysjuttua. Työpaikkojen sosiaaliseen elämään sisään pääseminen oli hankalaa, eikä se tuntunut kyllä vaivan arvoiseltakaan lyhyen pätkän takia.

Pätkissä liiton päivätkään eivät kertyneet, joten peruspäivärahalla kituuttamisesta tuli taitolaji.

– Jos sitten sattui pääsemään oikeisiin töihin, sitä ihmetteli, kuinka oli voinut tulla toimeen monta tuhatta markkaa pienemmällä palkalla.

Nykyisessä työpaikassaan Nina opiskelee työn ohella lähihoitajaksi, joskin juuri nyt työelämä tuntuu aika kaukaiselta: elämän keskipiste siirtyi kotiin helmikuun lopulla maailmaan tulleen esikoispojan myötä.

– En osaa sanoa, vaikuttiko vakituisen paikan saaminen lapsentekosuunnitelmiimme, mutta nyt tämä tuntuu juuri oikealta, Nina Kervinen pohtii.