Marjaliisa Hentilä

Jos missä niin yrittäjyydessä sukupuolella on merkityksensä. Naiset näyttävät läpi historian hakeutuneen yrittäjiksi omille perinteisille aloilleen eivätkä vuosisadatkaan ole muuttaneet tätä yrittäjänkuvaa. Naisyrittäjät olivat aiemmin ja ovat yhä tänä päivänä pääasiassa pienyrittäjiä ja itsensä työllistäjiä.

1800-luvun teollistuminen, toisen maailmansodan jälkeinen hyvinvointivaltion rakentaminen eikä edes uusin teknologia ole murtanut naisyrittäjyyden rakennetta. Tämän on osoittanut uusimmassa tutkimuksessaan juuri historian professoriksi Turkuun nimitetty Kirsi Vainio-Korhonen. Hän tutki naisia yrittäjinä 1700-luvulta nykypäivään. Vainio-Korhosen mukaan naisyrittäjät toimivat pari sataa vuotta sitten, esiteollisena aikana, kiertokauppiaina, tarjoilijoina, majoittajina, siivoojina ja käsityöläisinä. 1900-luvun alussa tyypillinen naispuolinen yrittäjä oli sekatavara- tai maitokauppias, ruuan ja vaatteiden valmistaja ja hoivan tuottaja. Naisyrittäjille oli tunnusomaista se, että yritys oli pieni ja se toimi kodin yhteydessä. Yrittäjyyttä hoidettiin perheen ehdoilla. Näin on yhä edelleen, sillä naisyrittäjä ottaa aina ensin huomioon oman kodin ja perheen tarpeet.

Suomalaiset naisyrittäjät sijoittuvat yhä tänä päivänä perinteisille naisten aloille eli tekstiilialalle, hoivatyöhön, siivous-, kauneudenhoito-, leipomo- ja ravintola-alalle sekä pienkauppiaiksi. Tämä naisten yritysmalli selittyy hyvin pitkälle sillä, että niin työ- kuin tuotantoelämäkin ovat hyvin pitkälle jakaantunut sukupuolen mukaisiin aloihin ja tehtäviin. Myös yrittäjyydessä sukupuolen mukaisella eriytymisellä on vahva ja katkeamaton historiansa. Naisyrittäjät eivät ole liike-elämän vaan ensisijaisesti yhteiskuntamme kulttuurin kasvatteja ja siksi sukupuolella on yrittäjyyden ehtoja saneleva merkitys. Naiset saavat tänä päivänä myös yrittäjinä koulutuksen naisammatteihin ja he tuottavat myös business-naisina naisten arvostamia palveluja: vaatteita, ruokaa, puhtautta, terveyttä ja kauneutta. Vaikka työelämä ja yhteiskunta ympärillämme muuttuu, niin se ei heijastu sukupuolten väliseen työnjakoon tuotannossa eikä yrittäjyydessä. Asia ei kai voisi ollakaan toisin, sillä yhteiskunnan sukupuolen mukaan rakennetut hierarkiat kuvastuvat suoraan myös yrityselämään.

Osa nykypäivän julkisen terveydenhoidon ammattilaisista, kuten kätilöt, olivat aiemmin itsenäisiä yrittäjiä. He hankkivat ammattitaidon käytännön opissa ja lyhyiltä kursseilta. Heidät palkattiin töihin tarvittaessa ja ansiot olivat epäsäännölliset. Entäs nyt, mikä olisi heidän työolojensa ja elintasonsa muutos, jos yhteiskunta palauttaisi heidät yksityisyrittäjiksi? Kuka siitä hyötyisi? Julkisen sektorin yksityistäminen ei ainakaan naisyrittäjyyden valossa tuo uusia työpaikkoja. Naisyrittäjät eivät juuri riskeeraa eivätkä anna kotiaan yrityslainansa vakuudeksi. Naiset ovat aina hakeutuneet yrittäjiksi aloille, joilla ei tarvitse suurta pääomaa. Turvautuminen omien käsien taitoihin ja palvelualttiuteen ovat johtaneet naiset palvelualoille ja pienyrittäjiksi. Naiset yrittäjinä eivät ole suurkapitalisteja ja heistä vain hyvin harva työllistää muita kuin itsensä. Ja jos työllistääkin jonkun, niin noudatetaanko pienyrityksessä palkkatyön ehtoja ja tuntevatko työntekijät oikeutensa? Vai vedotaanko jälleen naisten kutsumukseen ja velvollisuuden tuntoon lasten ja vanhusten hoitajina? Näitä kysymyksiä on syytä pitää esillä, jotta emme väärin perustein käännä kehityksen suuntaa taaksepäin.