– Mutta hyödynnämmekö me niitä riittävästi, kysyy Pekka Tuominen, Invalidiliiton puheenjohtaja ja eurooppalaisten vammaisjärjestöjen kattojärjestön Euroopan vammaisfoorumin (EDF) aktiivi. Euroopassa lasketaan olevan kaikkiaan noin 38 miljoonaa liikuntavammaista ihmistä.

– Vaikeasti liikuntavammaiset voivat EU:n sisällä vain uneksia vapaasta liikkuvuudesta. Ongelmana on, että etuudet vaihtelevat maasta toiseen. Esimerkki saatiin, kun belgialainen juridinen henkilö eli EDF palkkasi suomalaisen naisen henkilökohtaiseksi avustajaksi. Belgiassa tätä järjestelmää ei ole ja nainen sai lähteä työstään.

EDF on viime aikoina kohottanut poliittista profiiliaan ja ottanut yhteyttä kunkin uuden puheenjohtajamaan korkeimpaan johtoon.

Erikoistoimet ideologisesti ongelmallisia

Valtaosa liikuntavammaisista on työelämässä ja tekee töitä samalla lailla kuin kaikki muutkin. Vasta sitten, kun liikuntavamma on vaikea, tarvitaan ehkä tukea.

Määrittelyongelmien takia on vaikea sanoa kuinka suurta työttömyys on liikuntavammaisten keskuudessa. Varmasti voi sanoa vain, että se on tuntuvasti keskiarvon yläpuolella.

– Arviointien pitää pohjautua yhteiskunnalliseen todellisuuteen, ei lääketieteellisiin kriteereihin. Jos esimerkiksi minä olisin ollut peltiseppä, en olisi voinut jatkaa ammatissani sen jälkeen, kun minusta tuli liikenneonnettomuuden seurauksena liikuntavammainen.

Aiemmin vaikeasti liikuntavammaiselle ihmiselle myönnettiin yleisarvioinnin perusteella tavallisesti täysi eläke hänen täytettyään 16 vuotta. Nykyään päätökset kuitenkin tehdään vasta sen jälkeen, kun kaikki muut mahdollisuudet on tutkittu. Eläke jätetään lepäämään kahdeksi vuodeksi, joiden aikana selvitys tehdään.

– Rajankäynti eläkkeen ja työn välillä pitäisi saada joustavammaksi. Jos on eläkkeellä, monikaan ei uskalla epäonnistumisen pelossa ottaa riskiä ja kokeilla työntekoa. Mikseivät myös vanhemmat ihmiset voisi jättää eläkettään lepäämään joksikin aikaa ja kokeilla työelämää? Mutta työnteon pitää olla myös taloudellisesti kannattavaa. Vaikka sosiaalinen yhteisö onkin tärkeä asia, ei se silti yksinään riitä työnteon syyksi.

Käyttämätön työvoimareservi

Tuominen veikkaa, että katseet kääntyvät yhä enemmän työvoimareservien, siis liikuntavammaisten ja työttömien puoleen, kun suuret ikäluokan siirtyvät eläkkeelle.

– Jokainen päätös on yksilön päätös. Emme voi luvata mitään, vain osoittaa vaihtoehtoja. Jäsenistämme monet ovat korkeasti koulutettuja, mutta silti työmarkkinoille pääsy tuottaa vaikeuksia. Jos liikuntavammaisia liikkuisi enemmän yhteiskunnassa, uskon että asenteet ajan mittaan muuttuisivat.

Tuominen pitää työmarkkinatilannetta helpottavia erityistoimia ongelmallisina, vaikka ne käytännössä olisivat hyviäkin. Vammaisjärjestöjen perusnäkemys on, että liikuntaesteisiä pitää tarkastella samaan tapaan kuin muita vastaavia ryhmiä eli opiskelijoita, lapsiperheitä ja työttömiä. Mutta samalle lähtöviivalle kaltaistemme kanssa päästäksemme meidän on saatava täysi tasoitus.

Tarvittaisiin nelikantakeskusteluja

Tuominen on sitä mieltä, että sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöt suhtautuvat myönteisesti liikuntavammaisten työmarkkinoilla oloon.

– Ne pitävät sitä velvollisuutenaan, mutta myös edullisena kansantalouden kannalta. Lauri Ihalainen korosti Tampereella pidetyssä työllisyysseminaarissa, että SAK on valmis panostamaan aikaa, paneutumista ja rahaa erilaisiin toimenpiteisiin. Se oli todellinen kädenojennus, mutta tartuimmeko me tuohon käteen riittävän nopeasti ja oikealla tavalla? Jos johtajat ilmaisevat myönteisen asennoitumisensa, sillä on vaikutuksensa myös jäsenistöön. Erilaisten liikuntavammaisryhmien asenteissa on korjaamisen varaa, sekä vammaisliikkeen sisällä että sen ulkopuolella.

Tuominen ehdottaa nelikantakeskusteluja, jossa vammaisjärjestöt olisivat mukana neuvoteltaessa työmarkkinakysymyksistä.

Ay-liikkeen tukea tarvitaan, mutta Tuominen on sitä mieltä, että päättäjät voisivat hyvinkin liimata pöydänkulmalleen muistilapun: onko ajateltu myös liikuntavammaisia?

Pekka Tuominen on myös Ahvenanmaan vammaisyhdistyksen ÅHF:n puheenjohtaja, joka omassa työssään yrittää avittaa liikuntavammaisia työelämään. Myös vapailla markkinoilla on mahdollisuuksia, koska työttömyys on Ahvenanmaalla lähinnä tilastollista.

Ingegerd Ekstrand

  Invalidiliiton puheenjohtajan Pekka Tuomisen mukaan myös iäkkäämpien liikuntavammaisten pitäisi voida jättää eläkkeensä lepäämään määräajaksi ja päästä kokeilemaan työelämää.

SAK:n sosiaalipoliittisen sihteerin ja eläkeasiantuntijan Kaija Kallisen mukaan asiaa voisi selvitellä.

– Mutta haluaako syntymästään saakka vaikeavammainen ihminen työelämään 45-vuotiaana? Tärkeintä on, että nuoret saavat hyvän ammattikoulutuksen. Jos ammattitaito on riittävä, vähänkin isompi yritys pystyy melko helposti järjestämään työtä liikuntavammasta huolimatta. Myös nykyiset atk-apuvälineet mahdollistavat sen, että liikuntavammainen ihminen voi tehdä etätyötä kotonaan, hän toteaa.

Kallinen arvelee, että koulutuksen lisäksi pitäisi olla joitakin ylimääräisiä porkkanoita, joiden avulla työnantajat valpastuisivat. Mutta jos rahaa tulee yhteiskunnan pussista, ei enää olekaan kyse normaaleista työmarkkinoista, hän varoittaa.

Meilläkin on keskusteltu Saksan mallisesta kiintiösysteemistä, jossa liikuntavammaisille varataan tietty työpaikkakiintiö. Kallinen ei näe mitään estettä, etteikö tätä voisi kokeilla alueellisesti pienessä mitassa, mutta hän ymmärtää vammaisjärjestöjen näkemystä, että työpaikkojen tulisi olla mahdollisimman tavallisia.

– Ja monet vaikeasti ja kroonisesti sairaat ihmiset selviytyvät nykyään työelämässä lääkkeiden avulla. Onko heidän ja liikuntavammaisten ero loppujen lopuksi kovinkaan suuri, hän kysyy.

Tieto muuttaa asenteita

Kallinen ehdottaa, että työnantajat miettisivät enemmän, miten olosuhteet pitäisi työpaikalla järjestää, jotta työt sopisivat vammaisille. Samoin työnantajien pitäisi ajatella enemmän ikääntyneitä työntekijöitä.

– Arjen realiteetteihin kuuluu, että liikuntavammaisten ihmisten mahdollisuudet työmarkkinoilla paranevat työvoimapulan aikana. Ja suhdanteista riippumatta pahimmassa asemassa ovat psyykkisistä sairauksista kärsivät. Heidän on vaikea sijoittua työelämään ja myös vaikea päästä sinne takaisin sairauden jälkeen. Tähän asiaan pitää panostaa.

Nykyiset pätkätyöhön painottuvat työmarkkinat vaikeuttavat myös nuorten liikuntavammaisten mahdollisuuksia hankkia tarvittavaa työkokemusta. KELA ei ehdi myöntää apuvälineitä ennen kuin työsuhde on jo päättynyt. Se on noidankehä, koska apuvälineitä ei myöskään saa ottaa mukaansa työpaikalta toiselle.

Tuomisen toista ehdotusta nelikantakeskusteluista, joissa vammaisjärjestöt olisivat neljäntenä osapuolena, Kallinen pitää hyvänä ideana. Yhteisen pöydän ääressä istuessa tieto lisääntyy ja ennakkoluulot vähenevät.

– Vammaisjärjestöt pitävät jo nykyään jossain määrin epävirallisia yhteyksiä SAK:n kanssa. Me joudumme tekemisiin vammaiskysymysten kanssa myös silloin, kun esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriö laatii suunnitelmia. SAK otti ensimmäisen kerran kantaa vammaisten tasavertaisen kohtelun puolesta jo 1980-luvulla, kun vammaiskysymykset siirrettiin tasa-arvokysymysten piiriin.

Ingegerd Ekstrand