Töissä olen ollut lähinnä työssäoppimispaikoissa. Olen nähnyt erilaisia työyhteisöjä päiväkodissa, vanhainkodissa, nuorisotyöntekijänä ja psykiatrisessa toimintakeskuksessa. Jokaisessa työpaikassani ensimmäistä päivää on jännitetty niin minun kuin työnantajankin puolelta. Onhan se outoa saada sokea työkaveriksi. Usein ennen työssäoppimiseen menoa olen ottanut yhteyttä tulevaan työpaikkaani. Olen yleensä käynyt esittäytymässä ja kertonut työntekijöille tilanteestani. Tämä hälventää mukavasti ennakkoluuloja. Minulta on mm. usein kysytty, että voiko sokealle puhua näkemisestä? Voi, kyllä mekin näemme tosin käsien ja korvien kautta.

Palaute on ollut aina hyvin myönteistä työssäoppimisjakson jälkeen. Työntekijät sanovat, että se herättää heidätkin, kun työyhteisöön tulee sokko. Onhan silloin ainakin siivottava jälkensä.

Näkövammasta on ollut usein hyötyä työelämässä. Etenkin mielenterveyspuolella sokeus on ollut voimavara. Ihmisten on helpompi puhua sokolle, joka ei näe heitä. Psykoosissa jotkut luulevat olevansa näkymättömiä. Sokealle he ovatkin sitä. Vanhainkodissa vanhukset alkoivat aktivoitua minun ollessani siellä. He auttoivat minua ja minä heitä. Päiväkodissa lapset laittoivat saappaansa kiltisti naulakkoon ettei sokea täti kompastuisi niihin.

Sokeita pitäisi olla mielestäni enemmän tavallisissa työpaikoissa. Miksi sokeilla pitäisi olla oma yhteiskuntansa? Nykyään suurin osa sokoista toimii hierojina tai rottinkityöntekijöinä ja töissä Näkövammaisten Keskusliitossa Sokevalla tai näkövammaisten kouluissa. Tällöin kaikki sokeat pyörivät omissa piireissään eikä heitä näy "normaalissa yhteiskunnassa". Onko sitten ihme, että sokeaa pidetään kummajaisena?

Heurekassa järjestettiin vuosi sitten Dialogi pimeässä –näyttely, jossa olin oppaana. Se oli kyllä viimeinen kerta, kun menen samaan paikkaan töihin muiden näkövammaisten kanssa. Oli häpeällistä huomata, kuinka vaikeita työntekijöitä näkövammaiset voivat olla. Osa työntekijöistä oli sitä mieltä, että näkövammaiselle kaiken pitäisi olla valmiiksi tehty. Miksi sitten mennä edes töihin?

Itse olen pyrkinyt näinä neljänä "pimeänä" vuonna tuomaan näkövammaisuutta muiden tietouteen. Emme me sokeat ole sen kummallisempia kuin muutkaan. Me emme vain näe. Se ei silti tee meistä myös kuuroja ja tyhmiä. Toisaalta se ei myöskään oikeuta meitä vaatimaan älyttömyyksiä. Usein nimittäin sokealle huudetaan ja puhutaan selvemmin, kun ajatellaan, että sokolla on vikaa päässäänkin. Tai onhan se vika päässä, kun silmät ovat sokeat...

Työelämään meno pelottaa minua. Ensi kevään jälkeen en enää ole opiskelija vaan työnhakija. Työnantajat laittavat näkevän sokean edelle. Ennakkoluuloja pitäisi pystyä hälventämään. Mutta kuka niitä hälventää, jos sokot ovat työssä vain tietyissä paikoissa?

Toivon ensi syksynä pääseväni oikeaan työpaikkaan. Haluan tehdä työtä ihmisten kanssa. Työ kriisikeskuksessa kiinnostaa erityisesti. Onhan tässä itsekin käyty kriisejä läpi. Toivoisin työnantajien pääsevän ennakkoluuloistaan. Jokaisella tulee olla mahdollisuus työntekoon vammastaan huolimatta.

Päivi Nummi
Kirjoittaja on perniöläinen
lähihoitajaopiskelija ja oppilaskunta-aktiivi.