elsingin metro tulee ensi kesäkuussa liikkuneeksi kaksi vuosikymmentä. Muutama kuukausi sitten sen saastaisen harmaiden, huonosti valaistujen betonirappujen askelmien laidoille maalattiin pieniä fosforinkeltaisia merkkejä. Varmaan ne on tarkoitettu huononäköisiä auttamaan. Mutta miksi vasta 20 vuoden (ja monen onnettomuuden) jälkeen?

Metroesimerkki on vain yksi osoitus siitä, kuinka vähät välittäen yhteiskunta kohtelee vammaisiaan ja vajakuntoisiaan. Kun hyvinvointivaltion mittana pidetään sitä, miten se huolehtii heikoimmistaan, on aiheellista kysyä, miten tämä mitta ylipäänsä pätee vammaisten kohdalla.

Hällä väliä –vaikutelma vahvistuu edelleen, kun yrittää saada tietoja maan vammaisten lukumäärästä. Siitä ei tunnu pitävän kukaan tilastoja, saatikka, että joku osaisi sanoa, monellako vammaisella on tässä maassa työpaikka.

Joitakin suuntaa antavia vammaislukuja EU:sta on sentään olemassa. Viisi vuotta sitten unionin noin 350 miljoonasta kansalaisesta joka kymmenes luokiteltiin vammaiseksi. Suomi valvoi tässä ns. Include-projektin taulukossa häntäpäätä vajaan yhdeksän prosentin vammaisluvullaan. Ihmisinä määrä tekisi meillä noin 250 000, joista valtaosa potee jalkavammaa.

Tavallisilla suomalaisilla työpaikoilla vajaakuntoisia ei juuri kohtaa. Heidän työpanoksensa kiinnostaa äärimmäisen harvoja, eikä heistä esimerkiksi viime vuosikymmenellä, pahassa työpulassa, nuoruuden ja narsistisen kehon ihannoinnin keskellä kuullut puolikasta sanaa, ei — häpeällistä kyllä — edes ay-liikkeestä.

Ääneen harvemmin puhutaan mutta ajatellaan sitäkin yleisemmin, että vammaiset eläkööt sairaseläkkeineen marginaaleissa ja mielellään vielä poissa silmistä tai — kuolkoot vaikka pois.

Kuitenkin, kuten tähänkin lehteen keräämistämme jutuista näkee, suuri osa vaikeastikin vammautuneista kykenee hyvinkin vaativaan työhön ilman, että heille tarvitsee edes tehtävää tai työolosuhteita erikseen räätälöidä. Elättää itsensä työllä on tärkeä arvo suomalaiselle protestantille ja sitä arvoa saisi koko yhteiskuntakin kunnioittaa ja tukea nykyistä paremmin.

Vammainen ei selviä töistä ja tehtävistä terveen lailla. Tämä on usein totta, mutta melkein yhtä usein myös luulottelua. Perniöläisen 24-vuotiaan lähihoitajaopiskelija Päivi Nummen omin käsin väsäämä kertomus työssäoppimispaikoistaan (s. 25) todistaa jopa niin päin, että sokea voi hoitaa tehtäävänsä näkevää paremminkin.