MATTI VIRTANEN

  Paavo Haavikko on kirjoittanut ällistyttävän kirjan (Tarja Halosen tarina, Art House 2001). Sen kohde on paitsi Tarja Halonen myös ja ennen kaikkea Suomen uusi perustuslaki, jonka mukaan Halonen ensimmäisenä uuden lain presidenttinä joutuu toimimaan. Kirjan luettuaan voi vain yhtyä Martti E. O. Korpelan luonnehdintaan (HS 12/10):

"Haavikko on siitä erikoinen vaikuttaja, että hän puhuessaan tai kirjoittaessaan saa hetimiten aikaan epävarmuuden tunteen normaaliälyistenkin keskuudessa. Ai näinkö se onkin? Haavikkoa seuraa aina eriasteinen hämmennys ja se ehkä onkin hänen perimmäinen tarkoituksensa."

Kirjan ydinasiassa Haavikko on kuitenkin harvinaisen selväsanainen. Lähes totuudeksi vakiintunut tulkinta uudesta perustuslaista on ollut se, että se riisui rajusti presidentin vanhoja valtaoikeuksia ja siirsi niitä pääministerille. Haavikon tulkinta on päinvastainen: uusi laki itsenäisti presidentin aseman suhteessa eduskuntaan, ja saman tien edustuksellinen demokratia kaksinaistui. Vanha kiteytys on nyt muunnettavissa muotoon: valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa 1) presidentti sekä 2) valtiopäiville kokoontunut eduskunta - ja molemmat valitaan suoralla kansanvaalilla.

Uusi laki sitoo pääministerin ja hallituksen valinnan entistä tiukemmin eduskuntaan — ja hallituksen ja eduskunnan entistä tiukemmin EU:hun. Vastaavasti koko ulkopolitiikka — Suomen periaatteellinen suhde EU:hun ja ennen kaikkea Venäjään — jää entistä selvemmin presidentin käsiin. Paavo Haavikko kiteyttää:

"Presidentti säilytti itsenäisen päätösvaltansa niin, että hänestä tuli nyt ainoa instituutio, joka pitää Suomen täysivaltaisena tasavaltana. Presidentille kuuluu kaikki se, mikä viittaa pitkälle tulevaisuuteen. Hän on suomalaisen yhteiskunnan takaaja, valtioedun tulkitsija ja toteuttaja sekä ulkopolitiikan johtaja, armeijan ylipäällikkö sekä kaikkien merkittävien, korkeiden virkamiesten nimittäjä."

Viisi päivää Haavikon kirjan julkitulon jälkeen Jukka Tarkka teilasi sen Helsingin Sanomissa (9/10) — nimenomaan Haavikon perustuslain tulkinnan perusteella:

"Haavikon mukaan uusi perustuslaki vahvistaa presidentin valtaa ja heikentää pääministerin asemaa, toisin kuin sen pykälissä lukee, toisin kuin lainsäätäjä tarkoituksellaan osoitti ja toisin kuin kaikki näitä ilmiöitä tulkitsevat."

Miten on? Haavikon mielestä Halonen on juristina ymmärtänyt, mitä perustuslain ydinkohta sanojen rakennelmana tarkoittaa:

"Perustuslakihan sanoo nimenomaan, että 'ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa hallituksen kanssa' eikä 'ulkopolitiikkaa johtaa hallitus yhteistoiminnassa presidentin kanssa'."

Haavikko ymmärtää kyllä, että lainkohdan muotoilu haluaa edistää konsensusta, yksimielisyyttä, ulkopolitiikan hoidossa presidentin ja hallituksen välillä. Mutta kaiken lain ydinsisältö on aina siinä, miten menetellään silloin, jos yksimielisyyttä ei löydy. Kuka tai ketkä viime kädessä ratkaisevat? Tässä on eduskunnan päätöksenteon säännösten ydin — ja tässä on myös ulkopolitiikasta päättämisen ydin: jos presidentti ja hallitus ajautuvat eri linjoille, kuka viime kädessä päättää?

Haavikon analyysin valossa ratkaisu on yksiselitteinen: ulkopolitiikasta päättää viime kädessä presidentti.

Häkellyttävää tässä kaikessa on se, että uuden perustuslain ydinkohdasta — ulkopoliittisesta vallanjaosta presidentin ja hallituksen kesken — saattaa vallita näin vastakkaisia tulkintoja. Tämä ei ole mielipidekysymys. Tässä on kyseessä perustuslaki ja sen ytimen käypä tulkinta, suomalaisen demokratian perustava rakenne ja mieli.

Haavikon ja Tarkan näkemykset eivät voi elää rinnan — toisen täytyy olla väärä, toisen oikea.