On näitä asioita pohdiskeltu muuallakin maailmassa. Muutama viikko sitten Englannissa julkistettiin selvitys siitä, miten britit suhtautuvat työntekoon ja kuinka he viihtyvät ansioaskareissaan. En tiedä, olisiko pitänyt yllättyä, mutta ei tunnu työnteko olevan pelkkää herkkua heillekään.

Tutkijat määrittelivät kuutisenkymmentä prosenttia vastaajista työssään demoralisoituneiksi. Tieteilijöiden hienon ilmaisun voisi arvailla tarkoittavan yksinkertaisesti sitä, että kehnonlaisesti viihdytään eikä tulosta rypistetä ihan viimeisin voimin. Parikymmentä prosenttia haastatetuista pani vielä paremmaksi ja ilmoitti harjoittavansa aktiivista passiivisuutta ja lähtevänsä ilomielin lätkimään, jos niin reippaaseen ratkaisuun suinkin olisi varaa.

Laskelmien perusteista ei ole tarkempaa tietoa, mutta semmoisiin ynnäilyihin tutkimus päätyi, että vähäisen innostuksen ja huonon hengen hinta on 39—48 miljardia puntaa vuodessa, ja punnistahan saa Suomen markkoja, kun kertoo summat suunnilleen kymmenellä. Kullekin Britannian neljästä miljoonasta yrityksestä kertyy keskimäärin 12 000 punnan verran tulon menetyksiä.

Tutkijoiden päätelmä tuntui olevan, että jotakin pitäisi tehdä.

Amerikkalaiset tietysti tekevät jo.

Talous, joka on lahjoittanut maailmalle muun muassa liukuhihnan, kellokallet ja johdon optiot, tarjoaa nyt ratkaisua, josta puhutaan leppoisan leikkisästi nimellä "ranking and yanking". Johtajat kokoontuvat vähintäänkin puolivuosittain, istuvat parikin päivää suljettujen ovien takana, arvioivat perusteellisesti joka ainoan työntekijän ja sijoittavat heidät hyödyllisyyden mukaan eri luokkiin. Se, mikä prosenttiosuus yrityksen väestä tulee sulloa mihinkin rankiin, on päätetty etukäteen. Vaikkapa niin, että viisi prosenttia on ylivertaisia, kolmekymmentä erinomaisia, kolmekymmentä vahvoja, kaksikymmentä tyydyttäviä ja viisitoista prosenttia "kaipaa kehittämistä".

Kehittämistä kaipaavia sitten myös kehitetään. Heidän palkkausta ehkä tarkistetaan, ja suuntahan on selvä. Heille nimetään henkilökohtainen valvoja, joka seuraa kehityksen kehittymistä ja tavoitteiden täyttymistä ja ohjaa "alisuorittajan" tarvittaessa kohtaamaan kohtuullisempia haasteita jossain muualla.

Leikin sääntöihin kuuluu, totta kai, että rankkaukset ovat yleisesti tiedossa. Tämä luonee työyhteisöön reipasta kilpailuhenkeä, joka auttaa työhönsä työlääntyneitäkin panemaan parastaan.

Pahasti pelkään, että eiköhän joku konsultti ole jo tuotteistamassa tätäkin siunausta Suomen markkinoille.

Mutta kuuluu työelämän tutkimuksesta iloisiakin uutisia. Kanadalaisen Albertan yliopiston tieteilijät ovat selvittäneet, että yritysten kannalta parhaita työntekijöitä ovat surulliset ihmiset.

Surumielisten tehokkuus selittyy tutkijoiden mukaan sillä, etteivät he hukkaa energiaansa positiivisuuden pinnistelyyn. Lisäksi työhön uppoutuminen on heille keino unohtaa elämän harmaus ja kaikenlaiset vieläkin ikävämmät asiat.

Tämmöiselle raskasmielisyyteen perehtyneelle kansalle tieto on tietysti kovinkin tervetullut. Ei enää väkinäistä pirteyttä, pinnisteltyä iloisuutta ja muita luonnottomia elkeitä. Tippa silmässä kun revit särvintä niin kuin tapa on, niin siinähän se kovakin leivänkannikka pehmenee ja saa samalla soman suolastuksen.