MARKKU LILJESTRÖM

Keskiarvot ja vertailut ovat yhä tärkeämpi osa kansallisen koulutuspolitiikan julkisivua. Tiivis kansainvälinen yhteistyö luo vertailupaineita siinä kiihtyvässä kilpailussa, jossa varsinkin eurooppalaiset valtiot ovat toinen toisensa perään julistaneet itsensä osaamisyhteiskunnaksi. Suomi ei ole ainoa valtio, joka haluaa olla huipulla. Sinne on tungosta ja siellä pysyminen on tullut entistä vaikeammaksi. Huipulla tuulee.

Aikuinen, joka ei ole päässyt osalliseksi koulutuksesta, ei luvuista piittaa. Luvut eivät tuo hänelle koulutuspaikkaa. Keskiarvolukujen takaa paljastuvatkin suuret väestöryhmien väliset erot. Keski-ikäiset ja ikääntyneemmät ovat selvästi heikommin koulutettu ryhmä kuin työmarkkinoille tulevat nuoret. Ikäryhmien väliset koulutustasoerot ovat meillä huomattavan suuret. Siinä vertailussa emme pääse edes kansainväliseen keskikastiin. Toinen tasa-arvopulmamme on siinä, että koulutus kasaantuu niille, joilla sitä on jo entuudestaan eniten. Vertaileva tutkimus pohjoismaiden aikuiskoulutuksesta osoittaa, että koulutuksen tasa-arvossa olemme onnistuneet heikommin kuin pohjoismaiset naapurimme. Työttömien osallistumisessa pärjäämme lisäksi kaikkein heikoimmin.

SAK:n laaja järjestötutkimus vahvisti osaltaan kiiltokuvan käänteisen puolen. Merkittävä osa liittojemme jäsenistä on jäänyt syrjään aikuiskoulutuksen valtavirrasta. Alakohtaiset erot ovat myös suuria. Aikuiskoulutukseen kohdistuukin suuria odotuksia. Sillä tulisi vastata kasvaviin työelämän osaamisvaatimuksiin, estää työvoimakapeikkojen syntymistä, lisätä työntekijöiden turvallisuutta ja liikkumismahdollisuuksia työmarkkinoilla sekä osaltaan ehkäistä myös työssä uupumista.

SAK vaikutti aikanaan ratkaisevasti opintovapaalainsäädännön syntyyn. Koulutusvakuutusta koskeva lainsäädäntö loi uuden aikuiskoulutustuen. Viimeisin tulopoliittinen sopimus on merkki koulutuksen kasvavasta merkityksestä myös sopimustoiminnassa. Sen vaikutuksesta avautuu tuhansille aikuisille tie ammatilliseen kehittymiseen, erityisesti ammattitutkintojen suorittamiseen.

Jäsenliittojen kasvava kiinnostus aikuiskoulutukseen on myös järjestöllinen kysymys. Se vahvistaa ammattiliittoidentiteettiä ja luo uusia mahdollisuuksia pitää henkilökohtaista yhteyttä jäsenen arkielämään. Tietoisuus koulutuksen merkityksestä ja mahdollisuuksista on monille jäsenillemme jäänyt vajavaiseksi. Olemme liiaksikin luottaneet siihen, että julkinen koulutusjärjestelmämme tavoittaisi juuri oman jäsenistömme. Aikuiskoulutuksen valtavirrasta syrjään jääneitä ei tavoiteta tavanomaisin keinoin. Oma työpaikkaverkostomme antaisi siihen mahdollisuuksia, jos se vain valmennetaan siihen.

Todellinen osaamisyhteiskunta on se, joka antaa koko aikuisväestölle mahdollisuuden päästä koulutukseen. Meillä on lupa odottaa, että valtiovalta jatkossa tukee myös omia pyrkimyksiämme ohjata koulutusta vaille jääneet aikuiset elinikäisen oppimisen tielle. Kasvavat aikuiskoulutustarpeet edellyttävät sekä julkisen rahoituksen että työantajien rahoituksen lisäämistä. Erityisesti ammatillisen aikuiskoulutuksen kehittämisessä ja rahoituksen ohjaamisessa tarvittaisiin työmarkkinajärjestöjen vankempaa roolia. Tie takaisin huipulle on auki, mutta sinne pääsy ja siellä pysyminen vaatisi myös uusien polkujen ennakkoluulotonta etsimistä.