Yli kolme vuosikymmentä ammattikuntansa ay-kuvioissa mukana pyörinyt Kilkki, 59, oli aikanaan, 1970-luvun alussa perustamassa Maaseututyöväen liitolle osastoa Mikkelin etelänaapuriin, Ristiinaan.

Osaston toimikunnassa ja sihteerinä hän ehti vaikuttaa parikymmentä vuotta eli Puutyöväen liiton ja Maaliiton fuusioon 1993 saakka.

– Kun liitot yhdistyivät, mekin hakeuduimme osastona samaan syssyyn Ristiinan puutyöläisten eli käytännössä Pelloksen vaneritehtaan osaston helmoihin.

– Osastojen kokoero oli tuohon aikaan kymmenkertainen, meillä 30–40 jäsentä, pelloslaisilla 400–500. Tietysti siinä mietitytti, tulevatko metsä- ja maapuolen sopimusasiat hoidetuiksi tasapuolisesti tällaisessa vähemmistöasemassa niin yhdistyneessä liitossa kuin paikallisesti.

Osastot kuitenkin naitettiin, eikä pienemmässäkään Kilkin muistin mukaan äänestetty. Maapuoli sai yhteisen osaston hallinnossa jopa korostuneen vankan aseman.

– Liittofuusio oli pedattu huolellisesti ylhäältä alas saakka. Siitä kai pääasiassa johtui, ettei yhdistymisestä saatu juuri missään päin kentällä isoa vääntöä aikaiseksi. Mitä väännettiin, väännettiin liittojen johtajien kesken.

Nyt kun Ristiinankin osastofuusiosta on tullut arkipäivää ja moni sen jo unohtanutkin, entistä Maaliiton väestä tiukasti mukana on sinnitellyt enää Kilkki Ristiinan puutyöläisten varapuheenjohtajana.

– Yhteisen osaston jäsenjoukko on reilun kymmenen vuoden mittavaan tuplaantunut 700:aan, kun osaston toiminta-alue on laajentunut. Ristiinan osaston riveissä väkeä on nyt Mäntyharjua, Mikkeliä ja Anttolaa myöten.

Suurimpana yhteisen osaston alkuaikojen ongelmana Hannu Kilkki muistaa huonontuneen tiedonkulun.

– Vei aikansa, ennen kuin pelloslaiset uskoivat, ettei metsiin naulata ilmoitustauluja ja työskennellä porttien sisällä.

Osaston lakkautus hajotti aikanaan myös tutun ja läheisen 30–40 hengen porukan. Uudessa osastossa yhteydet ovat vääjäämättä väljähtyneet, vaikka niitä yritetään vahvistaa mm. osaston risteilyillä, yhteisillä urheiluharrastuksilla ja piirin tarjoamalla koulutuksella, Kilkki selvittää.

Parikymmentä edeltäjää

Puutyöväen liitto ja Maaseututyöväen liitto yhdistettiin toukokuussa 1993 Helsingin työväentalolla. Uusi liitto kastettiin Puu- ja erityisalojen liitoksi. Tämä nimi oli ainoa, josta osapuolet kykenivät yksimielisesti tuolloin sopimaan.

Fuusiossa syntyi SAK:n kolmanneksi suurin teollisuusliitto, johon tuli lähes 58 000 jäsentä, puupuolelta noin 43 000 ja maapuolelta 24 000. Sillä oli ollut molempien liittohaarojen edeltäjiä yhteensä 18 kappaletta.

Uuden liiton järjestöllisiä jälkimaininkeja tasoittelemaan määrättiin Puuliiton kokenut palkkasihteeri Antero Väinölä.

– Sekä fuusion valmistelu että sen jälkihoito olivat mielenkiintoista aikaa. Soviteltavaa riitti jo siinä, kun yhteiselle aaltopituudelle piti suostutella neljä poliittista suuntaa, demarit, vasemmistoliitto, devalaiset ja kepulaiset. Sitten piti löytää konsensus liittoidentiteettien ja monien ammatillisten intressien välille. Piti ottaa huomioon alueelliset näkökohdat ja niin edelleen.

Väinölä sanoo, että ennen ja jälkeen fuusion pyrittiin noudattamaan mahdollisimman avointa tiedotusta varsinkin osastoihin ja liittojen hallintoihin päin.

– Varmaan sillä oli joku merkitys siihen, että hanke ei sitten törmännyt missään totaaliseen vastustukseen.

– Se napina, mitä kuultiin, tuli hieman yllättäen enemmänkin puuliittolaisten puolelta ja kohdistui Maaliiton varattomuuteen. Ei haluttu köyhiä keskuuteemme, vaikka Maaliiton talous oli todellisuudessa jo fuusion alla vakautettu.

Väinölä sanoo, että Maaliiton kitkerimmät fuusion vastaiset puheet taisivat tulla liiton palkollisten suusta. Useimmissa niistä huolta kannettiin liiton pienten sopimusalojen tulevaisuudesta, mutta myös liiton identiteetistä.

– Jostain syystä yhteenkuuluvaisuuden tunne on edelleen vahvempaa maa- ja metsäaloilla kuin puupuolella. Se saattaa johtua paitsi alan pienistä työpaikoista, myös metsäkämppäperinteestä.

Tuhat ja kymmenen

Fuusiossa Väinölän järjestökoneeseen tuli yli 600 osastoa, joista melkein 300 Maaliitosta. Kun osastoluettelo uuden liiton alussa päivitettiin, liikkeelle lähdettiin noin 500 osastolla ja suosituksella, että osastot kokoaisivat kentällä voimansa yli vanhojen liittorajojen ja että virta veisi pienemmistä suurempiin.

– Siitä pitäen osastojen luku on pienentynyt parilla sadalla, 290:een ja osastoja yhdistellään edelleen alle kymmenen vuosivauhtia.

– Jos nykyisestä kannasta saataisiin vielä puolisen sataa pois ja osastojen keskikoko nousemaan noin 200:aan jäseneen, tavoitetila olisi lähellä.

Liiton suurimmissa osastoissa on tällä haavaa tuhatkunta jäsentä ja pienimmissä vain kymmenen. Maaliiton perintönä liittoon on tullut myös muutama osastokummajainen, kuten yksi valtakunnallinen hevoshoitajien osasto ja viisi metsäkoneenkuljettajien osastoa. Koneosastot piti aikanaan perustaa sen vuoksi, etteivät moto-kuskit sopineet metsurien leivänviejinä näiden kanssa samaan osastoon.

Koko ketju näppeihin

Sekä Väinölä että Maaliiton valtuustoa uuteen liittoon saakka johtanut enonkoskelainen Enson metsuri Seppo Männynsalo, 59, sanovat maapuolen kentän suhtautuneen fuusioon realistisesti tosiasiat tunnustaen.

Maa- ja metsätaloudessa ihmistyö väheni voimakkaasti, ja alan liitto oli menettänyt sitten 1970-luvun alun huippuvuosien kolmanneksen jäsenistään.

Ankara hävikki runnoi erityisesti metsätöitä, kun hakkuukoneiden määrä ja konehakkuut kolminkertaistuivat muutamassa liittofuusion alusvuodessa.

– Tärkeänä sopimusvalttina nähtiin erityisesti se, että puun kulku kannolta tapuliin saatiin samoihin näppeihin, miehet muistelevat.

Männynsalolle tovereineen fuusio tarkoitti osaston vaihtoa Savonlinnan ympäristön metsuriosastosta Savonlinnan Schaumannin vanerityöläisten osastoon.

– Naapuripitäjien, Savonrannan ja Heinäveden metsurit eivät pitkiin etäisyyksiin vedoten lähteneet fuusioihin mukaan, vaan jatkavat omillaan tänäkin päivänä. Molemmissa osastoissa jäseniä on enää parisen kymmentä.

Eero Kosonen