Perhe asui Etelä-Turkissa Adanan kaupungissa, jonka ympärillä on viljelysmaata ja pientä puuvillateollisuutta. Seitsenlapsisen perheen pojat pantiin kouluun, mutta Halime joutui peltotöihin ja puuvillatehtaaseen. Palkka kuului isälle, jolta rahat valuivat vedonlyöntiin.

Halime kertookin, että kahdeksan tunnin rankan työpäivän jälkeen tuntui pahalta mennä kotiin, joka oli äärimmäisen köyhä, ja jossa hänen arvonsa laskettiin palkkarahoissa.

Ajatus avioliitosta alkoi kypsyä vähitellen, sillä erityisesti äiti oli alkanut painostaa häntä siihen. Itse hän oli solminut avioliiton 13-vuotiaana, Halime oli silloin luultavasti jo 19.

Mieluisa sulhasehdokas olisi ollut äidin serkku, mutta tämä ei kelvannut isälle. Naapurin poikakaan ei käynyt, sillä hän oli vanhempien mielestä "kurdi".

Lopulta Halime karkasi naapurinpojan kanssa Istanbuliin.

Miljoonakaupungissa mies sai töitä kiertävänä kaupustelijana, ja hän itse joutui tulemaan yksin toimeen neljän pienen lapsen kanssa. Loppujen lopuksi mies joutui vielä vankilakierteeseen, ja Halime olisi halunnut palata kotikaupunkiin.

Isä ilmoitti kuitenkin, että karkaamisen takia kotiin ei ollut menemistä.

Onnekseen, kertoo Halime, hän oli pannut avioeron vireille. Sillä oikeustalon vieressä oli työväenopisto, jossa hän selitti haluavansa oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Työväenopistosta epätoivoinen Halime neuvottiin naisten kriisikeskukseen.

Yhdistys ylläpitää

Sahmaranin johtaja Dilsah Deniz kertoo, että toiminnan ideoinnissa häntä auttoi joukko suomalaisia kansalaisaktivisteja tai "kummitätejä." Koska Turkin naisten ongelmat ovat hyvin monenlaisia, toimintaa varten perustettu yhdistys piti lopulta parhaana luoda sellaisen paikan, johon kaikki naiset voisivat ongelmineen tulla, eivät esimerkiksi vain raiskauksen uhrit.

Sahmaran, joka sai nimensä kreikkalaisen taruston vahvan naishahmon mukaan, aloitti toimintansa 2003. Kriisikeskuksella on käytössään vähän yli 100 neliön kerrostaloasunto Istanbulin Aasian-puoleisessa osassa.

Suomen Ensi- ja turvakotien liitto on hankkinut Sahmaranille joinakin vuosina tukea kehitysyhteistyömäärärahoista pesämunanaan turvakotien liiton oma rahoitus. Hanke on ollut Suomen ensimmäisiä kehitysyhteistyöprojekteja Turkissa.

Sahmaranilla on käytettävissään psykologi, juristi ja terveydenhoitaja, pääasiassa talkoovoimin. Silloin kun ulkopuolista tukea on ollut enemmän tarjolla, keskuksessa on auttanut kaksikin psykologia.

Johtaja kertoo, että työntekijät saavat aika ajoin kaivaa myös omat taskunsa, jotta kaikki menot saadaan peitetyiksi. Myös verkostot auttavat hädän hetkellä.

– Meillä on asiakkaana rullatuolipotilas. Hänen kuntoutuksensa maksaa tällä hetkellä ihmisoikeusjärjestö Amnesty. Mutta muun kuntoutuksen ja psykologisen avun lisäksi asiakkaille pitäisi löytää vielä asunto ja työtä.

Lait hyvin tehtyjä

Perustuslain mukaan naiset ja miehet ovat Turkissa yhdenvertaisia. Kaikkia lakeja on nyt korjattu EU-kelpoisiksi ja ne ovat Dilsah Denizin mielestä hyvin tehtyjä. Ongelmana on itse elämä. Se, että uusia lakeja ei noudateta ja, että ihmiset eivät muutu lakien mukana.

– Täällä Turkissakin on naisille suojakeskuksia tai turvakoteja. Tosin niitä on tällä hetkellä vain 13, mikä on aivan liian vähän.

– Mutta niiden filosofia on mielestäni väärä. Naisia autetaan vaatteilla ja suojalla. Perusajatus on, että naisia täytyy suojella.

– Meidän filosofiamme mukaan naiset eivät ole heikkoja vaan vahvoja. Naisten ongelmat ovat sosiaalisia ja yhteiskunnallisia. Ne eivät ole naisista johtuvia vaan rakenteista johtuvia ongelmia. Tätä me yritämme opettaa, me yritämme vahvistaa naisia, jotta he tulisivat toimeen.

Dilsah kertoo myös, että Halime Keskin kävi ensi alkuun keskuksessa kaksi kertaa viikossa terapiassa. Tullessaan hän oli itsemurhan partaalla ja kuljetti pitkän aikaa mukanaan rotanmyrkkyä. Nyt hän on luopunut siitä ja auttaa jo muita naisia.

Kaikkiaan keskuksella on ollut jo 250 asiakasta.

– Olemme ehkä onnistuneet torjumaan 250 itsemurhaa, sanoo johtaja.

Asenteet tiukassa

Ayse Yavuz, 38, löysi kriisikeskuksen tyttärensä Hilal Eryilmalin, 13, opettajan avulla.

Hilal oli uskonut opettajalleen, että isä lyö usein äitiä, joka on joutunut myös sairaalaan sen takia.

Ayse kertoo, ettei hän ole halunnut mennä poliisilaitokselle tekemään valitusta, sillä hän ei uskonut asioiden siellä selviävän.

– Siellä on kuitenkin miespoliisi, joka ei usko minua, hän sanoo.

Myös Dilsah selittää asiaa. Hän sanoo, että monet raiskauksen uhrit tai hakatut eivät halua mennä lääkäriin, koska mieslääkäri ei kuitenkaan usko heitä. Tänne kriisikeskukseen tulee myös hakattuja, joiden aviomiehet ovat poliiseja.

Dilsah muistuttaa, että vaikka lait olisivat minkälaisia, ne eivät muuta automaattisesti tiukassa istuvia asenteita. Tarvitaan aikaa ja koulutusta.

– Onhan meillä myös liikennesäännöt, hän sanoo viitaten Istanbulin tunnettuun liikennekaaokseen. Kukaan vain ei noudata niitä.

Hilkka Jukarainen
Istanbul

– Näyttää siltä, että viranomaiset haluavat rajoittaa uusien oikeuksien käyttöä. Poliittinen tahto ei ole niin uudistusmielinen, kuin annetaan ymmärtää, hän sanoo.

– Julkisviranomaisille annetaan eri tavoilla vinkkejä siitä, pitääkö uutta lakia soveltaa vai ei. Jos säädöksestä ei ole nimenomaan vinkattu viranomaiselle, tämä ei sovella uutta lakia.

Turkissa useita vuosia asunut Forsman on Åbo Akademin väitöskirjaansa valmisteleva tutkija ja ihmisoikeusaktivisti. Hän muistuttaa, että uudistusliikkeiden ja demokratioiden tulee olla aitoja. Muutoksen tarpeen pitäisi tulla yhteiskunnan sisältä.

Tästä näkökulmasta katsoen EU:n ja sen jäsenyystoiveiden vuoksi kiireesti tehdyt lakiuudistukset, eivät tule muuttamaan Turkin arkitodellisuutta kovin nopeasti.

Forsman on ollut mukana perustamassa ihmisoikeusjärjestö Amnesty InternationaliaTurkkiin.

1990-luvulla järjestöllä oli maahantulokielto, joka saatiin kumotuksi kansainvälisen painostuksen ja mm. EU:n avulla. Amnesty perustettiin v. 2002, vaikka silloinkin hallitus teki ensin kielteisen päätöksen.

– Viime vuonna aloitimme näissä oloissa voimakkaan jäsenhankinnan, ja tällä hetkellä meillä on runsaat 200 jäsentä, vaikka Amnestyä ei vielä kovin hyvin tunnetakaan.

– Ylipäätään ihmisoikeusaktivismi ei ole Turkissa tunnettua. Ihmiset täällä eivät liity järjestöihin. Samahan pätee myös ay-liikkeeseen, kertoo Forsman.

Amnestyn ohella maassa toimii jo muutamia muita kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöjä , ay-liikkeen ohella mm. Human Right Association, turkinkielinen Mazlumder ja Punaisen Ristin sisarjärjestö Punainen Puolikuu. Mutta myös puolueilla on paljon merkitystä.

– Poliittiset puolueet ovat tärkeitä kansalaisjärjestöjä, vaikka mitään niistä ei voikaan pitää oikein demokraattisena. Niissä toimii myös naisjärjestöjä, ne kuitenkin hoitavat pääasiassa vain puoluejohdon asioita, kertoo Forsman.

Hilkka Jukarainen

Kampanja osoittaa, että Amnestyn työ ei rajoitu mielipidevankien oikeuksien puolustamiseen, eikä kidutuksen ja kuolemantuomioiden vastustamiseen. Kampanjointi jättimäisen tehdasonnettomuuden uhrien hyväksi tekee Amnestyn yhä läheisemmäksi yhteistyökumppaniksi maailman ay-liikkeelle.

Aiemmin Amnesty on luonut vahvat siteet ay-liikkeeseen ennen muuta toiminnallaan ay-liikkeen jäsenten vainoa vastaan. Vuosien mittaan Amnesty on kampanjoinut maailmanlaajuisesti lukuisten pidätettyjen ay-johtajien ja -aktiivien vapauttamiseksi. Sitkeä työ on usein johtanut vainon uhrien vapauttamiseen.

Amnestyn verkosto ulottuu yli 150 maahan. Sen toimintaan osallistuu aktiiveina ja tukijoina noin 1,8 miljoonaa ihmistä. Vuonna 1961 perustettu liike on kypsynyt lyhyessä ajassa järjestöksi, jonka työ ihmisoikeuksien puolesta tunnustetaan merkittäväksi kaikkialla maailmassa. Vuonna 1977 Amnesty sai Nobelin rauhanpalkinnon.

Suomessa Amnestyn toiminta alkoi 1964. Aktiivisuus on vaihdellut. Viime vuosina osaston asema on vakiintunut ja vahvistunut. Ay-ryhmän elvyttäminen on vireillä. Sen toimintaan toivotaan uusia aktiiveja ay-liikkeestä.

Juhani Artto