Suomessa työntekijöiden oikeudesta vuosilomaan oli keskusteltu 1900-luvun alusta lähtien. Lakisääteisen kesäloman historia alkaa vuodesta 1922, jolloin säädettiin työsopimuslaki. Siinä määrättiin yleisluontoisesti ja ei-sitovasti 4—7 päivän vuosilomasta. Työnantaja sai sanella lomapäivien ajankohdan.Niin tehdas- kuin palveluammateissakin palkat olivat aina 1960-70-luvuille asti niin matalat, ettei lomilla ollut varaa matkustella.

– Lomakorvaus ei riittänyt suuren perheen matkakuluihin. Itse asiassa monet tekivät muita töitä lomapäivinä, sillä kaikki tulot olivat tarpeen. Harvempi vaihtoi loma-ajan rahaksi. Vuoden 1922 laissa ei näitä kielletty, toteaa sosiologian tutkija ja suomalaisesta vapaa- ja loma-ajan kehittymisestä väitöskirjaa tekevä Anu-Hanna Anttila.

Saaria ja lomakoteja

Mutta joitain vapaa-ajan viettotapoja toki oli. 1900-luvun alussa työläiset alkoivat ottaa osaa niin ammattiosastojen kuin monien muidenkin yhdistysten toimintaan. Nämä työväestön kansoittamat yhdistykset hankkivat omia lomanviettopaikkoja yhdistystensä jäsenille.Helsingissä ajan vetovoimaisiin yhdistyksiin kuului raittiusyhdistys Koitto. Koiton vuokraama Lammassaari Helsingin edustalla kahviloineen ja telttakylineen oli tyypillinen työväestön rentoutumispaikka.

– Sosialidemokraattiset naiset sekä muut naisjärjestöt alkoivat organisoida kesäkotitoimintaa, jotta rasittuneet työläisäidit lapsineen pääsisivät lomalle. Samaten myös suuret teollisuustyönantajat järjestivät työntekijöilleen matkoja ja retkiä, kertoo Anttila.

Seurasaareen ja Korkeasaareen oli perustettu vapaa-ajanviettopaikkoja työläisille jo ennen työväestön omaan käyttöön hankkimia ulkoilualueita. Tämä siksi, että sivistyneistö oli huolestunut rahvaan vapaa-ajan käytöstä, joutilaisuuden kun katsottiin johtavan turmeltumiseen ja alkoholismiin.

ILO lomalain takana

Juuri ennen talvisodan syttymistä 1939 Suomeen saatiin ensimmäinen sitova vuosilomalaki. Siinä määrättiin vuosiloman pituudeksi 5—12 päivää — työsuhteen kestosta riippuen. Anttilan mukaan lain ulkopuolelle jäivät kuitenkin pätkä- ja kausityöläiset sekä kotonaan työtä tekevät.

Ennen lain syntymistä työntekijä- ja työnantajatahojen välillä käytiin kiivaita keskusteluja lain seurauksista. Anttilan mukaan työnantajat pelkäsivät tuottavuuden laskua, kun taas työntekijöiden puolelta todettiin, että mahdollisuus lomaan ja virkistäytymiseen nostaa työntekijöiden työkuntoa ja siten myös tuottavuutta.

Suurimpana taustavaikuttajana ensimmäisen vuosilomalain aikaansaamisessa oli kuitenkin ILO, Kansainvälinen työjärjestö, jossa Suomi on jäsenenä. ILO:n sopimukset edellyttivät, että kaikkien palkkatyöläisten loma-asiat hoidetaan jäsenmaissa lakisääteisesti kuntoon.

Sota-aika oli poikkeusaikaa, jolloin loma-oikeutta jouduttiin riisumaan. Mutta muutoin lomanviettoa pohdittiin väliin ankarastikin. Työväestön vapaa-ajan lisääntymisen myötä syntyi ns. lomakysymys, sillä sivistyneistö oli yhä edelleen huolissaan työväestön tavoista viettää vapaata.

– Vuonna 1941 perustettu Lomaliitto alkoi mm. julkaista Loma-aika-lehteä, jossa työläisiä opastetaan oikeanlaiseen lomanviettoon luonnon helmassa. Lisäksi tehtiin lomankäyttöön liittyviä opetusfilmejä, selvittää Anu-Hanna Anttila.

Kesämökeille 1970-luvulla

Heinäkuusta tuli suosituin lomakuukausi. Ei siksi, että se on kesän lämpimin kuukausi, vaan siksi, että tyypillisimmillään maalta kaupunkiin muuttaneet työläiset viettivät lomansa perheineen sadonkorjuutöissä lapsuutensa kotitilalla.

Pula-ajan ja jälleenrakennuksen jälkeen 1960-luvulla suomalaisten elintaso alkoi nousta ja lomaviettotavat muuttuivat. Loma-aika piteni työsuhteesta riippuen aina 18–24 päivään. Lisäksi siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon, mikä lisäsi vapaa-aikaa tuntuvasti.

Työläisilläkin alkoi olla varaa autoon. Minissä tai pikku-Fiatissa oli mukava matkustaa maalle tai leirintäalueelle lomanviettoon.

1970-luvulta alkaen kesämökkeistyminen kiihtyi kovalla vauhdilla. Samoihin aikoihin matkatoimistot alkoivat tarjota duunarinkin palkkapussille sopivia etelän lomamatkoja. Kanariansaaret ja Mallorca tulivat tutuiksi myös työläisille. Tosin, kansan joutilaisuutta paheksuneelle joutilaalle yläluokalle ulkomaanmatkat ja kylpylälomat olivat tuttuja jo 1800-luvulla.

Vuonna 1972 sovitaan ns. lomaltapaluurahasta, joka on 10 prosenttia lomapalkasta, ja vuotta myöhemmin vuosiloman pituudeksi määrätään neljä viikkoa. Talvilomaa koskeva laki on vuodelta 1977, mutta Anttilan mukaan jo tätä ennen oli ollut mahdollista pitää osa lomasta talviaikaan.

Mökeiltä puuhamaihin

1970-luvulla mökeillä vesi kannettiin kaivosta ja valo tuli öljylampusta. Mökki lämpeni puilla ja oleskelu- ja nukkumatilaa oli yhden kammarin ja saunan pukuhuoneen verran. 90-luvun myötä mökeistä on alettu rakentaa talviasuttavia. Nykyään sähkö tulee lähes jokaiseen mökkiin ja vesikin juoksee tiskialtaaseen. Mukavuutta on alettu arvostaa: mökeistä on tehty talviasuttavia koteja, joissa nautitaan luonnonrauhasta kaikkien mukavuuksien keskellä.

1980-luvulla elintason nousu ja yleisen ilmapiirin muutos yksilökeskeisemmäksi ja kaupallisemmaksi alkoivat näkyä myös suomalaisesta lomasta. Kaupalliset puuhamaat ja hulabalookylpylät päätyivät yhä useampien lomalaisten matkakohteiksi. Pikku hiljaa lomanvietto ja kuluttaminen ovat liittyneet yhä tiiviimmin toisiinsa. 90-luvun alun laman myötä tällainen kaupallinen loma on karannut joidenkin suomalaisten käsistä.

– Oikeus lomaan on mielestäni kansalaisen perusoikeus, mutta nykyisinkään se ei koske kaikkia. Työttömillä ei ole varsinaista loma-aikaa, kun arki ei rytmity työ- ja vapaa-aikaan. Eikä pienituloisilla olisi varaakaan ottaa osaa kaupallistuneeseen lomanviettoon. Eriarvoistuminen näkyy myös ajankäytössä. Pätkätyöläiset joutuvat miettimään jo edellisen pestin aikana tulevaa leipäpuuta, eikä lomia kerry, selvittää Anu-Hanna Anttila.

Suomalaisten keskuudessa mökkiloma on säilyttänyt suosionsa tähän päivään saakka. Mutta nykyajan yksilökeskeiseksi luonnehdittu henki näkyy uusista lomanviettotavoista. Moni haluaa mökkireissun sijaan tai ohessa kokea seikkailuntunnetta turvallisissa olosuhteissa. Koskenlasku, erämatkat tai vaikka kalliokiipeily tarjoavat juuri tätä. Nykyaikaiseen lomakulttuuriin kuuluu omien rajojen ja uusien elämysten metsästäminen.

Sari Putkonen

  "Saaressa oli alkuvuosina suuri keinu, johon mahtui samalla kertaa 60 henkeä. Sauna ja uinti ovat myöskin loppumattomasti kuuluneet saaren kesäelämän oleellisimpiin piirteisiin. Ja sitten kaikenlaiset urheilut ja tietenkin krokettipeli, joka on kuluttanut saaren mäkiin, kentille ja metsiin syvät uurteet pallon kiertäessä portista toiseen."

Näin kirjoittaa muisteluissaan 1900-luvun alun kesänvietosta Lammassaaressa Erland Virtanen, joka toimi Koiton puheenjohtajana 1927—29.Raittiusyhdistys Koitto osti 1904 vuokraoikeudet Helsingin edustalla sijaitsevaan Lammassaareen ja teki saaresta virkistysalueen oman väkensä käyttöön.

Nykyään Lammassaareen pääsee kävellen pitkospuita pitkin, mutta 100 vuotta sitten saareen soudettiin isoilla veneillä, joihin mahtui viitisenkymmentä henkeä.

Rafael Paasio on muistellut, että matkalaisilla oli tapana laulaa joko Marseljeesi tai Kansainvälinen aina silloin, kun vene alitti Pitkääsiltaa Hakaniemessä.Raittiusyhdistyksen saarella alkoholin nauttiminen oli kiellettyä. Vuonna 1883 perustetun Koiton alkuaikojen johtohahmot olivat isänmaallis-uskonnollishenkisiä miehiä ja heidän päämääränään oli työväestön valistaminen. Niinpä esimerkiksi tanssiminen oli kiellettyä, koska arveltiin, että se veisi ajatukset pois tärkeämmistä asioista. Tanssikielto oli voimassa aina 1928 saakka.Mutta Lammassaari veti puoleensa. Se oli paikka, jossa työläiset tapasivat toisiaan ja jossa pelattiin ja leikittiin, keskusteltiin ja pidettiin poliittisia puheita. Saarella maalta kaupunkiin muuttaneilla nuorilla oli mahdollisuus tutustua toisiinsa. Kesäisin ulkona kuivuvasta lasten valkopyykistä sanottiinkin, että "viime kesä kukkii pyykkinarulla".Alkujaan Lammassaaressa yövyttiin teltoissa. Vasta sotien jälkeen saareen alettiin rakentaa mökkejä.