Kääriäinen on yksi Rautpohjan tykkikerhon 25 jäsenestä. Jokainen on rakentanut vähintään yhden tykin, innokkaimmat paukuttavat jo kolmella.

Jyväskylän Metson tehtailla toimiva iloisten asemiesten kerho perustettiin 1998. Jäsenten tittelit jääkööt kertomatta, sillä natsoilla ei tässä tykistössä ole minkään sortin merkitystä.

Kerhon kovapanosammunnat ja kisat pidetään tavallisesti Keski-Suomen ampujien radalla Leppävedellä. Ammunnat keräävät aina yleisöä, sillä tykin pamaus saa kokeneenkin ampujan säpsähtämään.

– Valikoimassamme on kolme pienoismallia: saksalainen kenttätykki 1700-luvun alkuvuosilta, Nelsonin laivastossa 1800-luvun lopussa käytetty laivatykki ja saksalainen muurinmurtaja eli mörssäri, kerhon perustajajäsen ja sihteeri Markku Arvonen luettelee.

Vaikka tykit ovat kooltaan vain kolmasosa alkuperäisistä, ne ovat järeitä, luvanvaraisia aseita. Laiva- ja kenttätykin ammus kantaa kahden kilometrin päähän. Omatekoisen, 80 grammaa painavan lyijykuulan lähtönopeus on 430 m/s, noin puolet hirvikiväärin lähtönopeudesta.

– Kuulan iskuenergia on hirvikivääriin verrattuna kaksin, kolminkertainen. Kuula iskeytyy hirsiseinästä läpi, puheenjohtaja Ilkka Jauhiainen kertoo. Tykkimies muuten, kuten moni muukin jäsenistä.

Putket omasta valimosta

Tykkien putket valetaan valimon puolella ja koneistetaan paperikonetehtaalla tuotantoon sopivissa rakosissa. Tykit viimeistellään kotona tai työväenopiston asekerhossa. Pelisäännöistä on sovittu työnantajan kanssa, lisäksi Metso tukee tykkikerhoa pienellä vuosiavustuksella.

Tykkiasiantuntija Jyri Paulaharjun kirjoittama teos Vanhat tykit on kulunut rakentajien käsissä hiirenkorville:

– Paulaharju on ollut meille korvaamaton neuvonantaja. Hän järjesti mörssärin kuvatkin mittapiirustusten pohjaksi, Arvonen kiittää.

Pienoistykkien puuosat ovat tammea. Kenttätykin puut käsitellään öljyllä, laivatykin lavetti maalataan keltaiseksi rautakaupan lateksimaalilla.

– Päällepäin näyttää, että laivatykissä on vain putki ja muutama lankku ristissä, mutta kummasti siinä riittää tekemistä, Tapani Siltala kertoo.

Vaikka tykeistä pyritään tekemään mahdollisimman aidon oloisia, pienet modernisoinnit ovat sallittuja. Esimerkiksi sytytyskepin päässä hehkuu raudan sijasta hyttyskiekon pätkä!

Savun hälvettyä tarkistetaan osuma

Tykkikerhon mestaruuskilpailuissa tykit asetetaan riviin ja ladataan yhtä aikaa, laukaukset ammutaan vuorotellen. Ampumamatka on 50 metriä, tauluna käytetään 25 metrin pistoolitaulua. Viidestä laukauksesta lasketaan parhaat neljä. Mestari Ilkka Jauhiaisen tulos on mykistävä: 38!

– Kaksi kymppiä ja kaksi yhdeksikköä. Suhteellisen hyvä suoritus, mies kuittaa ihastelun.

Tykki suunnataan sivusuunnassa lavettia kääntämällä ja putken asento säädetään sopivaksi puukiilan avulla. Omatekoista tähtäintä on lupa käyttää, mutta optiikka lasketaan vilunkipeliksi.

Mustaruuti annostellaan suoraan putken päällä sijaitsevaan sytytys- eli sankkireikään ja tykin putkeen. Lisäksi putkeen asetetaan tulppa, tiivistetään hieman ja lopuksi vieritetään kuula putkeen. Sitten sytys, jysähdys — ja savun hälvettyä katsotaan osuma.

Mestari Jauhiaisen kenttätykki suostuu haastatteluiltana yhteistyöhön vasta kolmannella yrityksellä. Kipinävana sihisee sankkireikää pitkin tykinpesän ruutikätkölle alle sekunnissa ja samassa pamahtaa. Ruudin haju tuntuu vaatteissa vielä aamullakin.

Vajaan 60 kilon painoinen kenttätykki potkaisee ammuttaessa noin puoli metriä taaksepäin. Koska tykissä ei ole suljettua palotilaa, räjähdyskaasua purkautuu ulos myös sankkireiästä. Suojalasit ovat tarpeen, sillä paine pölläyttää ruutia tullessaan.

– Ampumisen jälkeen putki pääsee suihkuun, Hannu Kääriäinen selvittää. Ruudin jäämät pestään putkesta kuumalla vedellä, putki kuivataan ja öljytään aseöljyllä.

Tykkikerholaisten laukaukset ovat juhlistaneet syntymäpäiviä, häitä ja eläkkeelle jäämisiä. Kunnialaukaukset ammutaan riisillä, taajama-alueella puuropaukkuunkin tarvitaan poliisin lupa.

– Minulle on tullut tavaksi kunnioittaa kesäkauden alkamista tykin jymäytykselle, Tuomo Kytöjoki veistelee. Jos kuulette Keiteleen Konneveden puoleisella rannalla tykinjysäyksen, ette siis kuule omianne.

Irene Pakkanen