Ruoka. Ihmisen elinehto. Väärät ruokailutottumukset ovat yleensä syy lihomiseen. Ruoka on asia, joka ehkä liikaakin herättää kysymyksiä ja erilaisia pelkoja.

Olen kiireisen ihmisen perikuva. Kaksi koulua, järjestötoiminta ja työ kahvilassa. Näiden lisäksi suuren osan ajastani haluan viettää läheisteni kanssa. Haluan. Sovittaa sitten tähän kaikkeen syöminen. Välillä tämä elinehto tuntuu olevan asia, josta stressaannun päivän aikana.

Koulussa matkailualan opiskelujen yhteydessä on meille opetettu, mitä pitäisi syödä ja mitä ei. Mitkä ovat ne hyvät ja pahat rasvat, mitkä aineet lihottavat. Silti kiireessä opiskelupäivän ohessa tulee syötyä epäterveellisesti.

Työpäivä onkin se toinen kinkkinen juttu. Työskentelen kahvilassa, jossa herkulliset leivokset ja suolaiset suorastaan himoavat päästä elimistööni. Kyllästymistä ei ole nähtävissä.

Yleensä kahvituntia ei ehdi viettää. Töiden lomassa nappaan pari rasvaista pasteijaa. Vasta tauon jälkeen miettii, paljonko rasvaa annos sisälsi. Mutta ajatus pyyhkiytyy saman tien mielestä.

Joskus olen viisas ja nautin salaattiannoksen tai broileripatongin. Nämä sentään ovat vähärasvaisempia. Mutta, kun päälle nappasee kaakaon tai cappuccinon, niin tilanne on sama…

Työkaverit menevät samaa linjaa. Pikalounasta. Patonki, sämpylä. pasteija. Välillä, mikäli on aikaa tauolle, on salaattiannos se fiksumpi vaihtoehto. Epäsäännöllisyys ja epäterveellinen ruoka kuvaa hyvin taukoa.

Kahvitauon rasva-annoksella on kuitenkin pelastava tekijä: työ. Saan olla yksi niistä harvoista suomalaisista, joka saa liikkua työssään. Työpäivän ajan seisotaan, kyykitään, kävellään, kannetaan astioita…

Työpäivä kuitenkin aina loppuu, samoin kuin opiskelupäivinäkin. Nälkä tuntuu ylitsepääsemättömältä ja pelko migreenikohtauksesta kasvaa. Maha sanelee ehdot ja päätös on yksinkertainen — ruokaa ja äkkiä. Vaihtoehtoja on pari. Kahvilasta tulee napattua täytetty patonki tai pahimmassa tapauksessa leivonnainen. Toisena vaihtoehtona pizzeria tai hampurilainen.

Rakastan tehdä ruokaa, ja juuri niinä harvoina päivinä, kun väsymys ei ole ylitsepääsemätön, sitä kokkaa erittäin mielellään itselle ja poikaystävälle. Muistan kuitenkin sen vähärasvaisen ruoan, ja välillä laitan rullaluistimet jalkaan. Toivon siis olevani yksi niistä onnekkaista, joka ei saa kontolleen ylipainon tuomia terveyshaittoja, ja näin ollen pystyn työskentelemään eläkeikään asti.

Kati Kokkonen