Valtionyhtiöiden henkilöstömäärä on kutistunut vuosikymmenessä neljäsosaan siitä, mitä se oli privatisoinnin alkaessa.

Kun valtionyhtiöt työllistivät kotimaassa 90-luvun alussa 73 000 henkilöä, niin viime vuonna määrä oli enää 18 000.

Muutoksen rajuutta kuvaa valtion teollisuus- ja energiayhtiöiden työvoimaosuuden lasku: kun niiden osuus vastaavien teollisuusalojen kokonaistyövoimasta oli 1991 vielä 14,6 pros., oli se vuodenvaihteessa enää 3,8 pros. Muutosta voi pitää dramaattisena ja tuorein Valtion yhtiöomistus -kirjanen kertoo koruttomasti, kuinka vähäistä roolia ennen niin merkittävä työllistäjä Suomen kansantaloudessa enää näyttelee.

Kun suuri osa valtionyhtiöistä, kuten Veitsiluoto, Rautaruukki tai epäonninen kuvaputkitehdas Valco aikanaan perustettiin, niin yhtenä keskeisenä perussyynä oli huoli työllisyydestä: luotiin työpaikkoja sinne, missä työtä ei ollut. Seudut olivat sellaisia, mihin "privaattisektori" ei pääomien puutteen eikä huonojen tuottonäkökohtien vuoksi tuntenut kiinnostusta. Valcoa lukuun ottamatta kaikki suurelta osin työllisyys- ja aluepoliittisin perustein perustetut valtionyhtiöt menestyivät.

Halvalla menee, mutta…

Helsingin yliopiston historian professori Markku Kuisma on kiteyttänyt — työllistämisen ohella — valtion yhtiöiden perustamisiin johtaneet kansalliset syyt: luonnonvarojen hyödyntäminen teollisen pohjan kehittämiseksi (Outokumpu tuotti raaka-aineen, yksityissektori jalosti), metsävarallisuuden kansallinen hyödyntäminen (Enso-Gutzeit ja Veitsiluoto) sekä kansalaisten ja maanpuolustuksen tarvitseman energiahuollon turvaaminen (Neste/Fortum).

Kuisma on todennut myös, että ilman valtion keskeistä roolia ei Nokia-yhtymänkään 90-luvulla alkanut menestys olisi ollut mahdollista. Toisaalta Kuisman mukaan "valtionyhtiöt eivät ole olleet sosialistien suuria voittoja tai konservatiivien suuria tappioita".

Mutta hyvin hoidetut, osin monopoliasemassa toimineet valtionyhtiöt kiinnostivat yksityistä pääomaa. Ja kun aika oli poliittisesti kypsä, niin ne myös saivat haluamansa — pääosin erittäin halvalla.

Välivaiheena liikelaitokset

Yhteisestä omistuksesta yksityiseen omistukseen ovat Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen, VATTin erikoistutkijan Teuvo Junkan selvityksen mukaan siirtyneet kokonaisena Ajokki (1986), Suomen Malmi (1991), Kokkolan Puhelin (1991), Turun Asennuspaja (1991), Kulinaariravintolat, entinen Valtion Ravitsemiskeskus (1993), Karttakeskus (1996), Medivire Työterveyspalvelut (2000) ja Televa (1987).

Puolestaan osake-enemmistön siirto yksityiseen omistukseen on toteutettu seuraavissa: Outokumpu (1994), Valmet (1996), Rautaruukki (1997), Enso (1997), Engel (1998) ja Postipankki-Leonia-Sampo (2001).

Junkan mukaan eivät pelkästään KTM:n alaiset suuret teollisuus- ja energiayritykset ole tulleet privatisoiduiksi, vaan myös suuri joukko valtionlaitoksia, jotka on ensin muutettu liikelaitoksiksi, sitten yhtiöitetty, viety pörssiin tai muuten myyty ja lopulta luovuttu kokonaan.

Pääomahuoltoa, toimialajärjestelyjä, kasvuedellytysten vahvistamista

Valtionyhtiöiden privatisoiminen on toteutettu samalla tavalla kuin kaikki muutkin 1980-luvun puolivälin jälkeiset suuret asiat. Itse asiasta ei ole puhuttu oikeilla nimillä, vaan kansakunta on hivutettu hyväksymään ratkaisuja, joihin se ei olisi antanut vaaliuurnilla valtuutusta.

Valtio-oppineet puhuvat legitimiteetistä. Voinee päätellä, että alhaisilla äänestysprosenteilla on syy-yhteys legitimiteettikriisiin.

Valtionyhtiöiden vieminen pörssiin alkoi Harri Holkerin punamustan hallituksen aikana. Tuolloinen kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen (kok.) kirjoitti Valtionyhtiöt 1988 -kirjassa, kun Outokumpu ja Valmet oli viety pörssiin, että "listautumalla valtionyhtiöillä on mahdollisuudet hankkia yhä enemmän riskirahoitusta yksityisiltä pääomamarkkinoilta, mikä toisaalta luo entistä suurempia mahdollisuuksia järjestää muille valtionyhtiöille osakepääomarahoitusta valtion tulo- ja menoarvion kautta".

Edellinen toteutui, jälkimmäinen ei. Tosin privatisoinnin alkuvaiheessa valtioyhtiöiden osakeanneista tulleet rahat jäivät pääosin yhtiöille — ei omistajalle! Useassa tapauksessa valtio ei saanut korvausta omistusosuutensa vähenemisestä.

Viekö ydinvoimala Fortumin yksityisille?

Valmetin osakepääoman vahvistamista kesti vuoteen 1996, jolloin valtio myi pääosan Valmetista. Kauppa- ja teollisuusministeri Antti Kalliomäen (sd.) termein "hallitus jatkoi valtionyhtiöiden omistuspohjan laajentamista". Tänään Valmet on Metso Oyj ja valtion osuus yhtiöstä on enää 11,6 pros. — ja nykyisellä "laajentamispolitiikalla" viimeisetkin rippeet on kohta myyty.

Samoin on käynyt Enso-Gutzeitille, nykyiselle StoraEnsolle, jonka osake-enemmistö siirtyi yksityisiin käsiin 1996 ja kesäkuun 2002 osakemyyntien jälkeen valtio omistaa enää 10,8 pros. StoraEnsosta.

Suomen teollisen historian yksi kaikkien upeimmista luomuksista oli Neste, nykyinen Fortum. Se vietiin pörssiin 1995. Juuri päättyneen suuren osake-erän myynnin jälkeen valtion osuus Fortumista painuu alle 61 pros. On oletettavaa, että mm. tulevan ydinvoimalan rahoitusratkaisujen yhteydessä Fortumin "omistuspohjan laajentaminen jatkuu".

Partekin hinta kohdallaan…

Oikeastaan ainoa kauppa- ja teollisuusministereistä, joka on puhunut selvästi privatisoinnista oli Kauko Juhantalo (kesk.). Hän lateli Valtionyhtiöt 1990 -kirjassa, että "varsinaisia yksityistämisoperaatioitakaan, joilla tarkoitan valtion määräysvallasta luopumista, ei mielestäni pitäisi karttaa silloin kun se on tarkoituksenmukaista".

Näin lienee ollut Partekissa, josta valtio sai 1997 kolmanneksen siivun, kun mm. Sisu-kuorma-autoja valmistava valtionyhtiö Sisu-konserni (entinen Suomen Autoteollisuus) ja Partek fuusioitiin.

Valtion omistaman kolmanneksen myyminen Kone-konsernille tuo myyntituloa suunnilleen puolet siitä, minkä valtio sai myydessään Valmetin osake-enemmistön 1996. Ilmeisesti Partek-kaupassa hinta oli paremmin kohdallaan.

Jalostusarvo romahtanut

Suuri osa tähän kootusta yritystiedosta perustuu kauppa- ja teollisuusministeriön vuosikausien ajan julkaisemaan Valtionyhtiöt-vuosikirjaan. Niistä saa tiiviin käsityksen valtion omistamien yritysten merkityksestä Suomen kansantaloudelle. Vertailtavia lukuja olivat mm. valtionyhtiöiden osuus oman sektorinsa henkilöstöstä, jalostusarvosta (=liikevoitto+poistot+henkilöstömenot+vuokrat) ja viennistä.

Enää tällaisia lukuja ei julkaista.

Viimeinen aikasarja on vuodelta 1996, jolloin Antti Kalliomäki oli toiminut runsaan vuoden kauppa- ja teollisuusministerinä. Seuraavana vuonna kirjan nimeksi tuli Valtion yhtiöomistus ja siinä todetaan lakonisesti, että "emme vastaa kirjassa olevien tietojen oikeellisuudesta ja täydellisyydestä".

Ilmeisesti osin tähän perustuu, että esim. jalostusarvolukuja ei enää ole laskettu. Jos ja kun henkilöstön määrä on pudonnut neljäsosaan, niin vielä heikommin on käynyt jalostusarvo-osuuden. Kun se oli vielä 1996 teollisuus- ja energiayhtiöiden toimialasta 14,8 pros., niin tänään se lienee laskutavasta riippuen parin prosentin luokkaa.

Yksityistämisen mielekkyydestä on vaikea saada kovin yhtenäisiä näkemyksiä. Sen sijaan tarkempaan pohdintaan olisi syytä ottaa erikoistutkija Teuvo Junkan havainto, jonka mukaan valtio on myynyt kärkkäästi "uuden talouden" aloilla toimivia yhtiöitään, kuten Televa/Telenokian, VTTK-yhtymän, Soneran sekä viimeksi Leonian, joka on "voittojensa ja tuottavuuskehityksensä perusteella uuteen talouteen luokiteltava toimiala".

Sinänsä hupaisia episodeja ovat olleet puheet uuden "kansanpankin" perustamisesta, kun osa puhujista oli itse päättämässä Postipankki-Leonian privatisoinnista.

Sijoittaja keskipisteenä

KTM:n julkaisemassa Omistaja & sijoittaja -lehden kevään 2002 numerossa kansliapäällikkö Erkki Virtanen kirjoittaa pääkirjoituksessa, että "valtiolla on omistuksia 46:ssa merkittävässä yhtiössä, joista 11 on pörssilistattuja. Pörssinoteeratun sijoitussalkun arvo on noin 11 miljardia euroa. Tavoitteena on saada sijoituksille hyvä tuotto ja arvonnousu".

Olisiko valtion ja KTM:n kuitenkin kannattanut pitäytyä vanhaan valtionyhtiöpolitiikkaan, jonka osasivat ja jolla oli myös muita tavoitteita aluepolitiikasta ja työllisyydestä sosiaaliseen vastuuseen. Nyt huomion keskipisteenä näyttää olevan "sijoittaja". Virtasen mukaan heitä ja yrityksiä varten KTM:llä on "eräänlainen rekrytointipankki, 'hallituspooli'. Siihen on koottu sellaista yritysmaailmassa kokemusta hankkineita miehiä ja naisia, joilla on vankkaa näyttöä liikkeenjohdon osaamisesta sekä kiinnostusta ja mahdollisuus osallistua hallitustyöskentelyyn".

Hintavirhe Sonerassa?

Entä Sonera? Yritys- ja omistusrakenteita kolmisenkymmentä vuotta seurannut ekonomisti, europarlamentaarikko Esko Seppänen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Hei, meitä natotetaan! (Jyväskylä 2002), että "toinen amerikkalaispankki Goldman Sachs arvioi Soneran kaksi kertaa arvokkaammaksi. Se neuvoi perimään osakkeista kaksi kertaa korkeamman listautumishinnan. Lipposen hallitus uskoi enemmän Merrill Lynchiä, ja se määräsi osakkeen hinnaksi 45 markkaa kappaleelta. Tehtiin hinnoitteluvirhe… Parissa kuukaudessa osakkeen hinta nousi 100 markkaan".

Tämä tapahtui 1998. Sen jälkeisen osaamisen seurauksena suomalaiset tarvitsivat avukseen ruotsalaisen valtionyhtiön Telian.

Haihtuuko hurmos?

Nykyinen kauppa- ja teollisuusministeri Sinikka Mönkäre (sd.) kirjoittaa tuoreessa Valtion yhtiöomistus –kirjasessa, että "valtio harjoittaa aktiivista ja pragmaattista omistajapolitiikkaa, jonka tavoitteena on saada sijoituksille hyvä tuotto ja arvonnousu. Valtio-omistaja pyrkii kehittämään yhtiöitään niin, että ne olisivat kiinnostavia sijoituskohteita myös yksityisille sijoittajille".

Ministeri myös muistuttaa, että "Suomen valtiolla ei ole yhtiöiden yksityistämisohjelmaa". Tämä lienee totta, sillä eihän muuten valtion omaisuuden myyminen olisi voinut tapahtua kuten on käynyt.

Kerran myyty on myyty, ja maailma on täynnä entisiä omistajia.

Kaikki eivät kuitenkaan ole katsoneet hulvatonta menoa, vaan esim. Kemianliiton viime syksyn kampanja kaatoi epäedullisen Dynea-kaupan. Samoin Metalliliitto valvoi, että Sonerassa ei voitu tehdä mitä tahansa, ja että työpaikat turvattiin — toistaiseksi. Puolestaan Pro Koskenkorva -liike turvasi Altia Groupin (Alkon).

Aivan selvästi ay-liikkeellä näyttää olevan vaikutusvaltaa, mutta onko linjaa?

Pentti Peltoniemi