Puheenjohtajana hän painottaa johdonmukaisesti jäsenten kuuntelemisen merkitystä ja toiminnan ankkuroimista heidän todellisuuteensa.

– Tehtävän vastaanottaessani minulla ei ollut mitään omaa kokemusta rautateistä. Silloin pitää aloittaa laatimalla itselleen oma toimintalinja. Täytyy ottaa selvää siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja miettivät työpaikoilla, mistä asioista on kiistaa ja minkä puolesta he kamppailevat.

– Sitä tietoa ei ole Helsingissä, sitä ei saa 'koneiston' kautta, joten käsitys on muodostettava itse tapaamalla jäseniä työpaikoilla ja tutustumalla heidän työympäristöönsä.

Siis ajatuksia, jotka pätevät ay-liikkeeseen yleisemminkin.

Muutosta tarvitaan

Lundén on tätä ennen työskennellyt ay-liikkeessä työympäristö-, kehittämis- ja koulutustehtävissä. Hän sanoo heti huomanneensa, että johtajia on paljon helpompi kouluttaa kuin toimia itse johtajana. Mutta halu muuttaa asioita on yksi asia, jonka hän tuonut muassaan uuteenkin tehtäväänsä.

Muuttaminen on eri asia kuin hallitseminen.

Koulutus voi olla muutoksen alku. Ja muutosta ay-liikkeessä tarvitaan. Rautatieläisten liitossa halutaan nyt korostaa valtuuston roolia uudistumisprosessissa.

– Valtuuston jäsenet ovat lähimpänä jäsenistöä ja heille jäsenistö on antanut valtakirjan linjanvetoon liitossa, Lundén tähdentää.

Siksi on luonnollista, että liiton sisällä alulle pantu koulutusohjelma alkaa valtuustosta.

Lundénin oma koulunpenkki on kiertäminen työpaikoilla. Hän on ajellut viime aikoina Suomea junalla ristiin rastiin keräämässä kokemusta ja vaikutelmia.

Purtavaa on paljon.

Raideliikenne on suurten muutosten edessä: yhtiöittäminen on jo meneillään, yksityistäminen ja myynti uhkaavat nurkan takana. Päättäjät noudattavat mielellään ulkomaiden esimerkkiä, mutta joskus kannattaisi ensin tutkiskella näitä kokemuksia hiukan tarkemmin.

Englannissa yksityistetty rautatieyhtiö meni konkurssiin ja on palaamassa paraikaa takaisin enemmän tai vähemmän valtion helmaan. Ruotsissa on yksityistämisen seurauksena päädytty liikennekaaokseen.

Mutta pelkkä jarruttelukaan ei kelpaa. Täytyy valmistautua siihen, että muutoksia tulee, hankkia neuvotteluvaraa, yrittää minimoida haitalliset vaikutukset ja etsiä uuden tilanteen tarjoamat mahdollisuudet. Siinä Lundénin filosofia. Barrikadien rakentamista ei siis kannatta odottaa.

Kokonainen rykelmä liittoja

Ay-liikkeen järjestöviidakossa sen sijaan riittäisi barrikadeja purettavaksi.

Rautateiden työntekijät ovat järjestäytyneet työtehtävien ja hierarkian perusteella kolmeen eri liittoon SAK:n sisällä. Lisäksi rautatieläisiä on järjestäytynyt STTK:laisiin ja Akavaan kuuluviin liittoihin.

SAK:ssa rautatieperheeseen kuuluvat noin 16 000 jäsenen Rautatieläisten liiton lisäksi Veturimiesten liitto, jossa on alle 3 000 jäsentä, sekä Rautatievirkamiesliitto, jossa jäseniä on pari tuhatta.

Ei ole yllättävää, että Lundén katsoo tätäkin asiaa jäsenistön näkökulmasta.

Ammatti-identiteetti on vahva, on perinteitä jotka velvoittavat. Ei ole hyvä ajatus pyrkiä hoputtamaan järjestörakenteen muuttamista. Sellaisten ratkaisujen on perustuttava yhteiseen näkemykseen ja ne on koettava todelliseksi parannukseksi.

Mutta erilaista yhteistoimintaa voidaan aina kehittää, kokeilla mitä voidaan saavuttaa ja mitä kannattaa rakentaa eteenpäin.

Tällaista keskustelua käydään, eikä vain rautateillä, vaan koko kuljetussektorilla, missä tällä hetkellä ainutkertainen tilanne siinä mielessä, että lähes kaikissa liitoissa on uusi johto. Puheenjohtajilla on siksi jo tästäkin syystä aihetta tavata ja vaihtaa kokemuksia. Siksi ei varmaankaan ole ainakaan haitaksi, että yhdellä porukasta on pitkäaikainen kokemus kehittämistyöstä.

Hans Jern