– Minä ainakin tarvitsen työn aiheuttaman stressin ja rasituksen vastapainoksi sitä, että saan täyttää keuhkoni raittiilla ilmalla ja liikkua omaan tahtiini, sanoo porvoolainen Uolevi Wallius.

Hän on työskennellyt 1970-luvun alusta prosessityöntekijänä Kilpilahdessa Borealiksella. Saatuaan haalarit pois päältä työpäivän jälkeen hän kaivaa mielellään esille vaelluskengät, heittää repun selkään ja kameran kaulaan ja lähtee metsään kävelylle.

– Se että voi liikkua vapaasti mailla ja metsissä on minulle tärkeä oikeus, henkireikä.

Vaellus luo yhteenkuuluvuutta

Uolevi harrastaa vaellusta ja valokuvausta myös järjestäytyneemmässä muodossa. Hän toimii aktiivisesti sekä Nesteen kamerakerhossa, joka oli aikoinaan 1 300 jäsenellään maan suurin, ja Nesteen vaeltajissa.

– Kerhon pitkiin vaelluksiin meitä osallistuu 30–40 henkeä. Juuri paraikaa yksi ryhmä on vaeltamassa Lemmenjoen luonnonpuistossa, hän kertoo.

Pitkät vaellukset, jotka kestävät jopa viikon, tehdään tavallisesti Lapissa tai Pohjois-Suomessa. Viikonloppuvaelluksia järjestetään lähempänä.

– Erämaita löytyy hyvin eteläisestäkin Suomesta.

Viikon vaellukseen on valmistauduttava kunnolla. Pakata pitää mahdollisimman kevyesti. Kun mukana on tarpeeksi vaatetta ja ruokaa, painoa tuppaa silti kertymään parikymmentä kiloa. Peukalosääntö on, ettei tavaroiden paino saa olla enempää kuin kolmannes kantajansa painosta. Toinen sääntö on, että sen minkä kantaa metsään, kantaa sieltä myös pois. Uolevin vaellusinnostus on peräisin lapsuudesta, Savosta.

– Asuimme erämaaseudulla. Liikkuminen mailla ja metsissä oli luonnollinen osa jokapäiväistä elämää.

Todellinen vaeltaja valmistaa retkimuonansa itse. Säilykkeitä on liian raskas kantaa viikoksi. Sen sijaan kuivatetaan lihaa, sieniä ja muita ruokaa sopiviin annospusseihin. Vettä löytyy luonnosta aina ja juokseva vesi on yleensä juomiskelpoista, mutta jos asian haluaa varmistaa, veden voi keittää. Järvissä ja vesistöissä on yleensä kalaa herkkuhetkiin.

– Ei ole mitään hienompaa kuin istua täyden päivämatkan jälkeen leirinuotiolle, hiillostaa taimenta ja antaa jutun kulkea. Arkinen aherrus on silloin kaukana. Se yhteisyys ja toveruus, joka kehittyy vaelluksen aikana on yhtä olennainen osa vaelluksen viehätystä kuin luontoelämyksetkin.

Aiheet löytyvät reitin varrelta

Jos pitkälle vaellukselle lähtee iso porukka, jakaudutaan tavallisesti pienempiin ryhmiin sen perusteella, kuinka nopeasti kukin haluaa edetä ja kuinka kokenut on. Uolevi sanoo, että hän etenee mieluiten hiukan hitaampaan tahtiin, koska silloin ehtii katsella ympärilleen, pysähdellä kuvaamaan kauniita maisemia tai kuuntelemaan livertävää lintua. Päivämatkojen pituus riippuu täysin maastosta ja olosuhteista. Se voi olla mitä vain kahdenkymmenen ja sadan kilometrin väliltä.

Tuuli ja sade eivät ole esteitä.

– Jos varusteet ovat oikeanlaiset, vaellusta ei koskaan tarvitse olosuhteiden vuoksi keskeyttää.

Kartta ja kompassi on oltava aina mukana, vaikka gps-paikannus nykyään toimiikin melkein joka paikassa. Matkapuhelin on täysin sallittu, mutta se pidetään suljettuna. Sitä käytetään vain ilmoittautumiseen.

Valokuvaus liittyy Uolevin kohdalla kiinteästi luontoharrastukseen. Aiheensa hän hakee sammaleiden ja kivien keskeltä, kuvaa luontoaiheita ja erämaamaisemia.

– Luonto elää koko ajan. Sillä on aina tarjota jotain jännittävää.

Kesällä Uolevi matkustaa erään tuttavansa kanssa ensimmäistä kertaa vaellukselle Itävaltaan. Mutta siellä ei saa yöpyä luonnossa. Joten vaelluksella on noudatettava ennalta määrättyjä päiväreittejä.

Hans Jern