Saraspää, 56, on etä- ja pätkätyöläinen. Kirjailijan ammattinsa hän listaa etätyöksi, josta todisteena ovat mm. kymmenen Kariston kustantamaa kirjaa. Etätyötä tarjoaa Saariselän turistikeskuksen alati kasvava mökkirakentaminenkin. Vasara pysyy miehen kädessä siinä kuin kynäkin. Siitä kertoo Inarin Nanguvuonon rannalla Kenkäniemen yksinäisyydessä nököttävä, sievä ja käytännöllinen pienoismaailma, kuten kirjailija elinpiiriään nimittää.

– En halua palata samaan rahajahtiin, mistä aikoinani lähdin, kun muutin Inarijärven rantaan 1987. Pyrin elämään pitkälle kalastuksesta ja metsästyksestä, mutta esimerkiksi talviverkostus ei aina tuota kalaa myytäväksi asti, kertoo Saraspää, entinen kemijärveläinen rikospoliisi.

Terhakka bretonilainen, Retku, tahtoo vuoroin ulos kiristyvään pakkaseen ja takaisin kodikkaan pirtin lämpimään. Se on isännälleen tärkeä pyyntikaveri. Riekkoa ei eräkirjailija ahkerasta pyytämisestä huolimatta liiemmin pannullaan paistele taloudellisista syistä. Yhden linnun myyntihinnalla hän ostaa monta kiloa edullista possunlihaa.

Neljä opetettua ajoporoa kaivaa lumen alta jäkälää männikköisessä rinteessä. Närhet ja pulskat punatulkut ruokailevat lintulaudalla, mutta oravia mies ei reviirillään siedä.

– Orava on pahin peto, oikea kutterikärsä! Se purkaa talon vähitellen pikku osiin pitkin metsiä ja karkottaa linnutkin.

Onnenpuuskat jatkuvat edelleen

Saraspään tupaa hallitsee valkea uuni, joka hohkaa punaisen inarilaismännyn luovuttamaa lämpöä. Nurkassa odottelee aurinkokennoista virtaa imevä tietokone naputtelijaansa. Tupaseen on tiivistynyt yhden miehen koti ja työpaikka vapaan valinnan tuloksena.

Ulkona on pari aittaa, sauna, palvauskota ja maakellari. Talousvesi löytyy tontin laidalla pulppuavasta lähteestä.

– Suomessa on vielä mahdollista valita elämäntapansa näinkin. Jonkun mielestä tämä saattaa olla lapsellista inkkarileikkiä, mutta vielä 15 vuoden jälkeen saan yhä toisinaan onnellisuuskohtauksia. Juuri näin haluan elää, Saraspää vakuuttaa ja potkaisee lisää vauhtia keinutuoliinsa.

Eräkirjailijana Suomen vähäisillä markkinoilla on vaikeaa tulla toimeen.

Saraspää on saanut vuosien mittaan useita apurahoja, jotka hän kokee palkaksi jo tehdystä työstä. Kirjoittaminen kaikkineen tuottaa miehelle noin 60 pros. elannosta, loppu tulee sesonkiluonteisista rakennustöistä, luontaiselinkeinoista ja kirjoituksen opettamisesta. Päivääkään hän ei ole ollut työttömyyskortistossa.

– Kirjailija ei ole ilman työtä kirjoitusprosessin aikana, mutta palkkaa hän ei kuitenkaan siltä ajalta saa. Jos hän ilmoittautuu työttömänä kortistoon, hänen on oltava työmarkkinoitten käytettävissä, joka taas haittaa kirjoitustyötä.

Solmu aukeaa pyykkituvassa

Oikeastaan eräelämästä kirjoittavalle miehelle kaikki metsässä ja järvellä puuhastelu on tiedon hankintaa ja koulutusta. Omista kokemuksista karttuu se pääoma, jonka hän muuntaa sanoiksi, lauseiksi ja virkkeiksi leipätyöhönsä.

Omia ruokareseptejä kehitelleen Saraspään ja Kai Linnilän yhteinen kirja Punainen tupa ja erämaa (Tammi 2000) on hyvä esimerkki työn ja vapaa-ajan limittymisestä. Teos kertoo ruuanlaitosta perinteisin menetelmin.

– Työskentelen freelancer-verokortilla. Veroilmoitukseen kirjoittelen kaikenlaista kaunista ja käyn sitten täyttämässä puuttuvat kohdat verovirkailijan kanssa yhdessä, kun olen varma, että hän on nauranut sepustukselleni jo tarpeekseen.

Saraspää kirjoittaa määrätunnit ja siirtyy sitten ulkotöihin, joiden lista on sähköttömässä ja vedettömässä taloudessa pitkä. Joku keskeneräisen kirjan juonen solmu saattaa aueta yllättäen vaikka pyykkirummun pyörityksen lomassa. Alitajunta työstää aihetta omia aikojaan.

Ukkona syntynyt haikailee mennyttä

– Poikasena Järvenpäässä leikin pusikoissa niin kuin muutkin pojat. Toiset kasvoivat ulos pensaista, mutta minä jäin. 23 vuotta poliisina kypsyttivät minut lopulliseen elämän muutokseen. Halusin nähdä yhden vuodenkierron Lapin erämaassa, mutta sen jälkeen en enää kyennyt palaamaan ihmisten ilmoille.

Eräkirjailija on laskenut, että poliisivuosilta kertynyt eläke tulee aikanaan riittämään nipin napin elämiseen metsässä.

Hän esittelee innostuneesti rakentamaansa pororekeä ja kunnostamiaan vanhoja valjaita ja myöntää tällaisten asioiden saaneen hänen maailmassaan itseisarvoaan suuremman merkityksen.

– Huomaan tulleeni vanhaksi urputtajaksi, joka haikailee mennyttä ja väittää kaiken olleen ennen paremmin. Olen tainnut syntyä valmiiksi vanhana. Luulenpa olleeni silloin 7-vuotias, eikä ketään sattunut olemaan kotona, Saraspää lohkaisee itseironiseen tyyliinsä.

Kiemurainen metsätie valmistui viime syksynä Saraspään piilopirtin takamaille. Kilometrien taivallus polkua myöten autotien päähän on nyt ohi. Viikoittainen kauppa- ja postireissu 30 km:n päähän Ivaloon sujuu autolla. Sähkölinjan veto, mökin laajennus ja kompostikäymälän laitto ovat miehen seuraavat etapit.

– Tunnustan, että tien valmistuttua pala unelmastani lohkesi pois. Pienet helpotukset arjessa kuitenkin auttavat minua elämään Kenkäniemessä vielä eläkkeelläkin, kunnes joku viimein pyydystää minut jalka-ansalla vanhainkotiin.

Kirsi Kangas