Urku vaalikamppailussa avattiin viime kuun puolivälissä. Parempaa Suomea ja maailmaa luvataan nyt yhä nousevin äänenpainoin ja lihovin paperipinkoin toreilla jos tupailloissakin.

Vaalimenossa ei varmaan ole mitään vikaa, mutta ainakin suuremmissa keskuksissa se tuppaa hukkumaan kaupallisen markkinahumun sekaan. Aatteita ja hattaroita on vaikea myydä samalta tiskiltä, kun moni ostaja ei enää ole varma siitä, onko niillä nykymaailmassa suurtakaan eroa.

Eikä tilanne juuri muuksi muutu, vaikka markkinapaikkana on media. Vakava vaalitentti tv-studiossa häviää helposti lauantai-iltojen irvisteleville ja lapsekkaille kuminaamoille, joille kotikatsomot naureskelevat politiikan todellisena kuvana.

Ilkeät 1950-luvun letkaukset eduskunnasta kettufarmina ovat pientä sen rinnalla, millaiseen alennustilaan politiikkaa on siitä pitäen poljettu. Osan maineesta ovat tärvänneet poliitikot itse, mutta pahiten demokraattista järjestelmää ovat kuitenkin tallanneet markkinat ja talouden kaiken ylittävä diktatuuri.

Siitä, kuka yhteiskunnassa tahdin määrää tai kuvittelee määräävänsä, on saatu esimerkkejä kiitettävästi vaalien alla.

Kun rahaministeriö ja Suomen Pankki latoivat äskettäin pöytään rätinkejään tulevasta talouskehityksestä, puolueiden tavoitteet ja utopiat paremmasta yhteiskunnasta putosivat ryminällä talouspappien jalkojen juureen.

Markkinamiehet, Nokian Ollila ja Enson Härmälä ovat menneet vieläkin pitemmälle uhittelemalle kokonaisia valtioita, edellinen Suomea ja jälkimmäinen Ruotsia.

Voimat ovat kieltämättä mahtavia, ja niitä onkin viime vuosina paettu yhä sankemmin joukoin katsomoon. Vain tiedostavimmat ja rohkeimmat ovat jääneet areenalle uskomaan demokratiaan ja toimimaan paremman ja tulevaisuutta lupaavan maailman eteen.

Kansanvallan puolustajat ovat vaali vaalilta huolestuttavasti huvenneet. Vasemmiston voittoon 1966 päättyneissä eduskuntavaaleissa maa äänesti vielä 85-prosenttisesti, mutta neljä vuotta sitten äänivaltaisista uurnilla kävi enää kaksi kansalaista kolmesta.

Surkeinta tässä on se, että juuri ne, jotka kipeimmin tarvitsisivat oikeudenmukaisempaa ja kaikista asukkaistaan huolehtivaa yhteiskuntaa, väistyvät vapaaehtoisesti, vaikka eivät vaalikopin hiljaisuudessa ole yhtään sen huonompia kansalaisia kuin ollilat ja härmälätkään.

Oliko työttömän asema viime vaalien aikoihin niin hyvä, että vain joka toinen — kuten tutkimuksista ilmenee — katsoi aiheelliseksi lähteä sitä uurnille parantamaan?

Ja olivatko nuoret rakennustyömiehet palkkoineen ja työoloineen jo niin hyvässä turvassa, ettei heidän tarvinnut äänestää 1999 kuin 40-prosenttisesti?

Tai vielä: Onko SAK hoitanut jäsentensä asiat niin loistavasti, että yli puolet sen miljoonasta jäsenestä ajattelee levollisin mielin voivansa jäädä tämän kevään vaalipäivänä kotiin?

Ei, eivät ja ei tietenkään.