Jutussa oli jäljitelty karttaa Lontoon metrolinjoista, jossa asemat oli nimetty ja merkitty pallukoilla. Tällä linjalla ei kuitenkaan matkattu Richmondista West Hamiin, vaan ihmismielen syvissä sopukoissa, missä lievä huoli kääntyy kauhuksi.

Sodan uhka Irakissa ja pelko terroristien hyökkäyksestä Lontoossa oli kuvattu yhä kasvavan ahdistuksen ja turvattomuuden vaiheiden matkana kohti äärimmäistä paniikkia.

Niinpä tämä reissu taittui seuraavien asemien kautta: "Levollinen" johti ensin "Hieman huolestunut" -pysäkille. Seuraavat asemat tulivat tiheässä tahdissa. "Ajoittain levottomasta" siirryttiin "Erityisen hermostunut" -aseman kautta "Sairaan huolestunut" -pallukkaan.

Siitä matka lähestyikin loppuaan: "Kauhun lamauttama" -asema johti "Ruuan varastointi" –pallukkaan, joka oli ilmeisesti vihoviimeinen asema niille ehkä urheille tai toivottomille, jotka aikoivat kaivautua koti-Britannian poteroihin seuramaan sivilisaation kuolinkamppailua.

Tai sitten tietysti oli varattu se vihoviimeinen pysäkki ulos tämän ahdistuksen keskeltä sinne arktisten tuulien ja jään keskellä olevaan turvasatamaan, jonne yksikään terroristi ei varmasti tohdi tai jaksa kajota: "Moving to Finland" — "Muutto Suomeen!".

Myyrmäen kauppakeskuksen tapahtumat viime syksynä rikkoivat myytin turvallisesta suomalaisesta lintukodosta, josta voisi seurata kuin aitiopaikalta kriisien ja selkkausten kulkua kaukana siellä jossakin.

Turvallisuuden tai turvattomuuden kokemus näyttää olevan kovasti suhteellinen käsite. Kranaatin räjähtäminen 500 metrin päässä Gazan länsirannalla saattaa olla tuttua taustakohinaa palestiinalaisleirin pakolaislapsille, kun taas saartoringin kiristyminen tuhansien kilometrien päässä saattaa amerikkalaiset mattimeikäläiset hysteerisen vimmaan ostaa kaikenkarvaiset sadeasusteet ja kaasunaamarit loppuun kauppojen hyllyiltä.

Englannissa taas yleinen ahdistus on purkautunut kulutusjuhlana, jossa kauppakärryt ovat kukkurallaan ja talojen hinnat jatkavat nousuaan lainakorkojen ollessa ennätysalhaisissa lukemissa. Tavaroista ja sen paljoudesta ympärillämme löytyy edes jotakin lohtua tämän ajan turvattomuudessa.

Tiukan paikan tullen me länsimaalaiset tunnustamme todelliset karvamme: Materia on ystävämme ja turvamme, ja niin pitkään kun sitä meillä on ja me sitä omistamme, me hengitämme ja olemme olemassa!

Ranska–Saksan ja Englanti–USA:n nokittelu Yhdistyneiden kansakuntien areenalla, poliitikkojen ja lehdistön välillä ala-arvoiset nimittelyt sekä yleinen huolestuneisuuden ilmapiiri ja ylireagoinnit suojapukujen ostomarkkinoilla, kaikki ovat vaarassa laukaista liikkeelle itse toteutuvan tuhoennusteen.

Sota Irakissa on muka vääjäämätön tapahtui sitten mitä tahansa. Se muistuttaa rattijuopon kaahailua: Yksi pitkäksi mennyt korjausliike takaisin tielle pakottaa tekemään toisen vielä suuremman liikkeen toiseen suuntaan ja se taas kolmanteen ja niin edelleen, kunnes auto suistuu ulos pöpelikköön.

Maltti on kuitenkin valttia. Tällaiset ajat vaativat valtiomies-kaliiberin kavereita astumaan parrasvaloihin, nielemään ylpeytensä ja ehkä riskeeraamaan poliittisen tulevaisuutensa peräänkuuluttamalla suuremman yhteisen hyvän ja kohtuullisuuden arvoja.

Globaali kaupan- ja sodankäynti ilman käsitystä kansainvälisestä yhteisöstä ja moraalisesta vastuusta sen huolenpidosta johtavat silmänräpäyksessä ahdistuksen metrolinjan viimeisille pysäkeille. Luottamus ja sen kasvaminen yhteisiin sopimuksiin, rauhalliseen rinnakkaiseloon ja kanssakäymiseen vievät aikaa: Paluu Suomesta voi kestää…