Yleislakko on aina tapahtuma, jossa hyvin erilaiset kehityslinjat risteävät. Esimerkiksi 1905 ja 1917 yleislakot olivat koko kansakuntaa ravisuttaneita kansalaisten voimannäyttöjä.

Maaliskuussa 1956 käyty yleislakko on hyvä esimerkki siitä, kuinka laaja työmarkkinaselkkaus kiteytti yhtä aikaa useita yhteiskunnan jännitteitä.

Kapina

Yleislakko voi olla askel kohti vallankumousta tai kapinaa. Siksi Suojelupoliisi, johtavat poliitikot ja työnantajat pelkäsivät vielä 1970-luvulla, että työtaistelut voisivat laajentua yleislakon kautta vallankumoukseksi.

Poliisien ja lakkolaisten väliset kahakat olivat kuitenkin harvinaisia. Kovimmat yhteenotot tapahtuivat Turussa, Helsingissä ja Jyväskylässä.

K.A. Fagerholmin hallitus etsi sopua työmarkkinariitaan ja hillitsi niin virkaintoisimpia poliisipäällystöä kuin kuumimpia lakkolaisiakin.

Sosialidemokraattisen pääministerin ja sosialidemokraattisen sisäministeri Vilho Väyrysen pyrkimys väkivallan välttämiseen koettiin poliisipäällystön ja oikeistolaisten juristien keskuudessa pehmeydeksi ja jopa perustuslain vastaiseksi lakkolaisten tahtoon taipumiseksi. Toisaalta tämä joustavuus vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuolonuhreilta vältyttiin.

Useat selkkauksiin osallistuneet lakkolaiset saivat syytteitä ilkivallasta, virkamiesten väkivaltaisesta vastustamisesta, metelistä ja jopa kapinasta. Syytettyjen puolesta todistamaan tulleet saivat samanlaisia syytteitä, koska olivat jääneet paikalle tilanteissa, joissa poliisit olivat jo määränneet väkijoukon hajaantumaan. Yleislakko toi eräille mukana olleille ehdottomia ja ehdollisia vankilatuomioita.

SAK:n lakimiehenä useita syytettyjä puolustaneelle Keijo Liinamaalle jäi näistä oikeudenkäynneistä ikävä jälkimaku. Hän muisteli: "Monilla syyttäjäviranomaisilla näytti olevan erinomainen halu etsiä raskaimmat pykälät rangaistusvaatimuksiensa perusteiksi."

Kieltolaki

SAK:n toimintaan, yleislakkoon ja lakon aikaisiin järjestyshäiriöihin jyrkän kielteisesti suhtautunut kokoomuksen kansanedustaja Tuure Junnila totesi eduskunnassa, "että lakkoon ryhtyneitten valtava pääjoukko käyttäytyi maltillisesti".

Lakko oli Suomessa kummallinen, sillä niin lakkolaiset kuin muutkin kansalaiset kuluttivat sen aikana poikkeuksellisen niukasti alkoholia.

Yleislakon aikainen hyvä järjestys oli ehkä määräaikaisen kieltolain ansiota. Työtaistelu lopetti viinan, viinien ja oluen myynnin lähes kokonaan. Alkoholittomat päivät kevensivät poliisin työtaakkaa, kun omaisuusrikokset ja juopumuspidätykset vähenivät. Esimerkiksi Helsingin poliisiputkissa yöpyi lakkoviikkoina poikkeuksellisen vähän miehiä.

SAK:n alkoholikontrolliin liittyi inhimillisiä piirteitä. Keskuslakkotoimikunta ei myöntänyt ilmavoimien vuosipäivän viettäjille alkoholin ostolupaa, mutta antoi SAK:n toimiston kanssa samassa talossa sijainneille Helsingin Työväenyhdistyksen ravintoloille lupia oluen hankkimiseen.

Anniskelun alkaminen lakon päätyttyä johti poliisin arvion mukaan siihen, että jo keskellä viikkoa oli "lauantain tuntua" juopumuspidätyksissä.

Bensiinisota

Yleislakko oli 1950-luvun lopulla vielä vedenjakaja suppean autoilevan eliitin ja laajojen kansalaispiirien välillä.

Tuomarit, lääkärit ja muut yhteiskunnan hierarkian yläpäähän sijoittuneet kokivat nöyryyttäväksi ajo- ja bensanhankintalupien anomisen paikallisilta lakkotoimikunnilta.

Lakkovahtien ja poliisin kovimmat yhteenotot tapahtuivat huoltoasemilla ja linja-autoasemilla. Poliisi joutui myös nostamaan takaisin pyörilleen yksittäisiä ajoneuvoja, jotka työtaisteluun lähteneet olivat kaataneet.

SAK oli julistanut katujen kunnossapidon lakon piiriin, joten keväinen lumien sulaminen ja yöpakkaset tekivät väylistä todella liukkaita. Pääosa teistä olikin aamuisin jäässä, joten yleislakon aikana pääsi Helsingissäkin potkukelkalla maitokauppaan.

Katujen hiekoittamisesta tuli keino, jolla yleislakon vastustajat saattoivat osoittaa mieltään. Ylioppilaat ja teekkarit suunnittelivat laajempaa operaatiota, mutta hallituksen porvariministerit saivat suunnitelmat raukeamaan.

Linja-autoasemat olivat huoltoasemien ohella yhteenottojen näyttämöitä, kun lakkolaiset koettivat vaikeuttaa tai pysäyttää liikenteen ja poliisit estää nämä pyrkimykset.

Väkivaltaisuudet jäivät kuitenkin vähiin, kun aseettomat lakkolaiset ja hyvin varustautuneet poliisit joutuivat vastakkain. Uhkaava tilanne purkautui esimerkiksi Oulussa, kun lakkolaiset turvautuivat Maammelauluun, jonka poliisit kuuntelivat kunniaa tehden ja näin väkivallalta vältyttiin.

Suomen suurin työtaistelu

Virallisten laskelmien mukaan yleislakkoon osallistui 20 000 työnantajan 423 000 työntekijää. Tilastotiedot ovat puutteelliset, joten lakkolaisia oli 420 000–450 000. Yleislakossa oli vähintään puolitoista kertaa SAK:n jäsenmäärä, mikä todistaa hyvästä työtaisteluvalmiudesta.

Yleislakko on itsenäisen Suomen työmarkkinahistoriassa ainutlaatuinen yhteinen kokemus. Mukana oli suurin piirtein 10 prosenttia Suomen koko väestöstä, yli 20 prosenttia ammatissa olevista ja noin 50 prosenttia palkkatyöntekijöistä.

Tämän työtaistelun mittasuhteita kuvaa, että edellisen suuren lakkovuoden 1950 aikana työtaisteluihin osallistui alle 120 000 työntekijää, toimihenkilöä ja virkamiestä.

Keskusjärjestön tulikoe

Yleislakko 1956 on hämmentävän ristiriitainen. Työtaistelun johtaminen oli sumeaa, kun lakkosuunnitelmat valmistuivat aivan taistelun alla. Kaikki SAK:n johtomiehet eivät pitäneet yleislakkouhkauksen toteutumista mahdollisena. Useat tärkeät ratkaisut tehtiin vasta työntaistelun alettua. Lakkoavustuksien valtakunnallinen jakomalli saatiin valmiiksi niin myöhään, että työtaistelu ehti loppua ennen avustusten yleistä jakoa.

Keskusjärjestön johdon hapuilu ei vaikuttanut kuitenkaan työtaisteluintoon. Suurselkkaukseen ajautunut SAK sai jäsenliittonsa mukaan kamppailuun. Ammattiosastot, paikallisjärjestöt ja liitot saivat työläiset innostettua yleislakkoon. Kolmannen lakkoviikon alussa organisoidut lakkomarssit ja -kokoukset korostivat lakkolaisten päättäväisyyttä. Kurinalainen joukkovoima teki vaikutuksen mukana olleisiin ja tulonjakotaistelun vastapuoliin.

Tulonjakokamppailu

Hinta- ja palkkasäännöstelyn mahdollistanut valtalaki kaatui joulukuussa 1955, joten säännöstely purkautui 1956 alussa. Maataloustuottajat käyttivät tilannetta hyväkseen. Ensin nostettiin maitotuotteiden hintoja.

Tuottajien hintojen korotusta pidettiin ylimielisenä ja vastuuttomana päätöksenä, jonka vuoksi työntekijät olivat oikeutetut saamaan hyvityksen.

MTK:n luovutuslakko loi työtaistelun alkuun maanviljelijöiden ja palkkatyöläisten vastakkainasettelua.

SAK vaati elinkustannusten nousun kompensoimiseksi 12 markan palkankorotuksia. Työntekijät olivat valmiit työtaisteluun selkeän markkamääräisen palkankorotustavoitteen puolesta. Palkkapaineet olivat syntyneet vakautusvuosina 1951–55, jolloin palkkojen yleiskorotuksia ei saatu. Kommunistien mielestä SAK oli vihdoinkin ryhtynyt puolustamaan työläisten etuja.

Tappiovoitto

SAK uhkasi yleislakolla, kun maataloushintojen raju korotus laski palkkatyöläisten elintasoa. Keskusjärjestö taivutti yleislakolla STK:n ja valtiovallan suostumaan 12 markan yleiseen palkankorotukseen.

Palkkatyöntekijäin ansiotason nousu alkoi huveta jo keväällä 1956 hallituksen hyväksymiin hintojen, tullien, maksujen ja verojen korotuksiin.

Maataloustulolaki takasi viljelijöille selvän ansiotason korotuksen. MTK sai maataloushintoihin indeksiautomaatin, jonka SAK oli palkkojen osalta menettänyt 1956 alussa. Tuottajat vetivät lopulta pidemmän korren.

Tapio Bergholm

Kirjoittaja on
SAK:n historiantutkija, jonka teos
Sopimusyhteiskunnan synty I.
Työehtosopimusten läpimurrosta yleislakkoon
julkaistiin 2005

Mutta silti. Yleislakko oli osoitus ay-liikkeen yksituumaisuudesta ja voimasta. Se valoi ay-liikkeeseen uskoa omiin kykyihin ja herätti kunnioitusta työnantajissa. Näillä seikoilla oli varmasti oma merkityksensä, kun suomalaista sopimusyhteiskuntaa myöhemmin, ay-liikkeen yhdistymisen jälkeen, rakennettiin.

Vuoden 1956 maaliskuun yleislakosta tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Per-Erik Lundhilla, joka oli tuolloin 16-vuotias, oli lakon puhjetessa jo takanaan puolentoista vuoden kokemus työelämästä. Kesällä 1954 hän pääsi kansakoulun lopetettuaan töihin Porvoon konepajan työkaluvarastolle. Työläiset olivat ammatillisesti järjestäytyneitä, ja työkaluvarasto oli paikka, jossa käytiin vilkasta keskustelua yhteiskunnallisista asioista. Ammattiosastoon Pärre liittyi toukokuussa 1955, muutamaa kuukautta ennen kuin täytti 16 vuotta, joka oli jäsenyyteen vaadittava ikä.

– Mutta lakkovahdiksi minua ei nuoren ikäni vuoksi kelpuutettu.

Maaliskuun 1956 tapahtumat tekivät nuoreen metallityöläiseen lähtemättömän vaikutuksen. Ilmassa oli dramatiikkaa, kun lakkovahdit vartioivat tehtaan portteja, vaikkei lakkoa edes yritetty murtaa konepajalla, jonka omisti Porvoon silloinen teollisuuspohatta August Eklöf. Muutoinkin kaikki sujui Porvoossa rauhallisesti.

– Ammattiosasto yritti parhaansa mukaan järjestää lakkolaisille apua. Meillä oli soppakeittiö ja tarvitseville jaettiin leipää ja muita elintarvikkeita.

Myös taloudellista tukea annettiin niin kauan kuin rahaa riitti. Lakkoavustuksista ei ollut oikein mihinkään. Keskusjärjestöllä oli rahaa niukasti, ja se oli kehnosti valmistautunut. Toiminnan pyörittäminen jäi paikallisten voimien kontolle.

– Silloin elettiin toisenlaisessa yhteiskunnassa. Ihmiset olivat sotavuosina oppineet jotenkin selviytymään. Sosiaalinen verkosto oli vahva. Yhteiskuntakaan ei ollut niin helposti haavoittuva. Omia tuotteitaan myyviä pieniä leipomoita ja kauppoja oli runsaasti.

Lundhin perheessä lakossa olivat myös molemmat vanhemmat.

– Meillä kyllä selvittiin. Äiti oli säilönyt syksyllä sieniä ja hilloja ja kellarissa oli perunoita. Siihen aikaan selvittiin vähemmällä, oltiin totuttu niukkuuteen.

Yleislakko nautti suuren yleisön laajaa tukea. Mukana oli paljon muitakin kuin järjestäytyneitä työntekijöitä.

– Kyllä tietysti kaikenlaisia kommentteja sai kuunnella, mutta suoranaisia ay-liikkeen vastaisia tunnelmia en muista.

Heti lakon jälkeen tunnelma oli korkealla. Työläiset olivat saaneet vaatimuksensa läpi.

– Puhtaasti ay-liikkeen näkökulmasta välitön vaikutus ei ollut kovin suuri. Hinnat oli vapautettu ja inflaatio soi palkankorotukset nopeasti.

– Poliittisesti vaikutukset olivat isompia. Ay-liikkeen ja sosialidemokraattisen puoleen sisälle syntyi säröjä ja ajauduttiin uralle, joka johti sekä ay-liikkeen että puolueen hajoamiseen.

Nuoren Per-Erik Lundhin kohdalla tapahtumat syvensivät kiinnostusta ammatillisiin ja poliittisiin kysymyksiin.

– Silloinhan elettiin poliittisesti suuntautunutta aikaa. Työkaluvarasto oli tapaamispaikka, jossa ihmisiä tuli ja meni, sillä meiltä haettiin varaosat koko pajalle. Poliittinen keskustelu kävi välillä kuumana.

Hän sai vaikutteita vanhemmilta tovereilta, joista mainitsee nimeltä pääluottamusmies Jarl Nordmanin ja hänen osastoluottamusmiehenä toimineen veljensä Haraldin sekä poliittisesti aktiivisen Olof Lindertin. Kansandemokraattien puolella oli Bertel Törnqvist. Tärkeä poliittinen koulu oli urheiluseura Porvoon Veikot, jossa Pärre pelasi jääkiekkoa. Lakon jälkeen Pärrestä tuli sorvariin oppipoika. Hän siirtyi varastolta pajalle, jossa sorvattiin kuulalaakereita Svenska Kullagerfabrikille, SKF:lle. Hän aloitti myös jäsenmaksujen kerääjänä ja meni mukaan ammattiosaston opintopiireihin.

– Luimme muun muassa kansantaloutta TSL:n kirjeopistossa.

Itseopiskelu vei ay-liikkeessä ylöspäin – korkeimmalle paikalle jonka metallityöläinen voi saavuttaa. Liittopuheenjohtajaksi.

Miten hän arvioi lakkoaseen merkitystä nykypäivänä?

– Lakko – yleislakkokin – on perusteltu, jos kysymys on työntekijöiden perusoikeuksista. Sehän koettiin viimeksi vuonna 1991, kun piti puolustaa sopimusten yleissitovuutta. 

Hans Jern