Vaikka kaksi kolmannesta työmatkoista jää alle 10 kilometrin, asuinkuntansa ulkopuolelle ansioihin ajaa päivittäin jo joka kolmas työllinen, eli noin 700 000 henkeä. Viikossa työmatkakilometrejä kertyy yhteensä 200 miljoonaa, laskee Suomen ympäristökeskus.

Koko maassa yhdensuuntaisen työmatkan keskipituus on 10–12 kilometriä, mutta tätä huomattavasti pitempiä matkoja päivittäin kulkevien määrä kasvaa jatkuvasti.

Varsinkin suurille työssäkäyntialueille, kuten Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun seudulle, ajetaan niistä yhä kauempana sijaitsevista kunnista.

Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla 70 kilometrin työmatka suuntaansa on tavallinen, eikä siitä ihmeitä jäädä jälkeen muuallakaan. Päivittäin Helsingin liepeille tai niin sanotulle YTV-alueelle sukkuloi yli 110 000 työmatkaajaa.

Pitenevät työmatkat eivät tietenkään ole mikään kotoinen ilmiö, vaikka täällä vähän väkeä harvassa asuukin. Todella suurten keskusten, kuten usein mainittujen Japanin, Keski-Euroopan ja Amerikan metropolien, suuntaansa monituntisten työmatkojen täytyy tuntua täyteen ahdetuissa junissa ja moottoriteillä joka päivä tosi ahdistavalta.

Suuren maailman synkät esimerkit osoittavat, millaisiin äärimmäisyyksiin työn perässä juostessaan voi joutua. Jo kahdeksalla työtunnilla ja neljän tunnin työmatkoilla, joita meilläkin tehdään tuhatmäärin, luulisi olevan kelvollinen joustoja kärttäville työmarkkinoille ja niitä rajattomasti vaativille työnantajille.

Olkoot pitenevät työmatkat sitten pakon sanelemia tai vapaaehtoisia, ne tehdään omalla ajalla mutta työn ehdoin. Jos työ sitoo tekijänsä puoleksi vuorokaudeksi ja tämä sidos on koko ajan paineissa pidentyä, on hurskastelua puhua esimerkiksi työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta.

Noin 50–70 kilometrin säteellä pääkaupunkiseudusta sijaitsevista kunnista käy töissä Helsingissä yli 20 000 henkeä päivittäin. Vain harva – näin uskaltaa väittää – tekee sen mielellään. Työn eteen on siedettävä pitkän työmatkan vaiva. Työn luo on mentävä, ihmisen suuntaan työ ei Suomessa liiku puhutaan hajasijoituksesta mitä puhutaan.

Kun työkansa haluaa ulos huonosti suunnitelluista mutta kalliista keskuksista, tuotanto niihin jopa tunkee. Esimerkiksi käy teollisuus, joka keskittyy kovaa vauhtia koko ajan vain neljään maakuntaan, Uudellemaalle, Varsinais-Suomeen, Pirkanmaalle ja Pohjois-Pohjanmaalle.

Useat ihmisten arjen tutkijat näkevät meikäläisen työmatkailun ja sen kehityksen suunnan jo erittäin merkittävänä ilmiönä, jonka tulisi vaikuttaa monillakin yhteiskuntapolitiikan lohkoilla.

Työmatkakulujen täydellä verovähennysoikeudella ei näistä matkoista syntyviä ongelmia ratkota kuin murto-osiltaan eikä etätyöllä senkään vertaa. Vuoden alussa käyttöön tulleiden työmatkalippujenkin ongelma on, että niistä teoriassakin hyötyy vain joka 10. työmatkaaja eli se osa työssäkävijöistä, joka julkisilla välineillä liikkuu. Pendelöinti ei ole myöskään yksin talous-, teknologia- tai ympäristöpolitiikkaa, vaan mitä suurimmassa määrin myös sosiologiaa. Ja, yllätys, yllätys, myös työmarkkinapolitiikkaa.