Vihreät ja ruskeat pajunvitsakimput ovat todellisia välipilkkuja harmaalla betonilattialla. Seppo Toivanen kumartuu, ottaa yhden vihertävän pajunvitsan ja asettaa sen edessään olevan styroksilevyn reikään. Sitten yksi vitsa vielä, ja taas yksi, kunnes kaikki halkaisijaltaan 40 sentin ympyrän muodostavat 20 reikää on täytetty.

Hän sitoo latvat notkeasti yhteen nyörillä, poimii kolme ruskeaa vitsasta ja alkaa pujotella niitä metrin mittaisten vihreiden vitsasten välistä tulevan kukkakartion tukevaksi alimmaksi kerrokseksi.

– Kahden päältä, yhden alta, selittää Toivonen ja liittää latvan latvaan ja tyven tyveen hieman päällekkäin. Hän pujottaa kuoripajuvitsaksia tiuhaan tahtiin spiraaliksi kohti kartion huippua. Näillä pajunvitsoilla on aivan erityinen historia. Joku tuntematon oli jättänyt ne Sokevan oven taakse samana aamuna.

Villiviinistä punomiaan kukkakartioita Toivanen ei myy, vaan lahjoittaa ystäville ja tutuille.

– En tunne villiviinin ominaisuuksia kovin hyvin, eikä sitä ole korjattu oikeaan aikaan. Mutta joskus on hauska tehdä jotain ihan huvin vuoksi. Ja pajua on minusta kiva työstää, koska se on luonnonläheistä, kotimaista ja lähiympäristöstä. Suomussalmella, Kainuun korvessa kuten hän itse sanoo, syntyneelle Seppo Toivaselle luonto on tärkeä.

– Mutta olen myös hirveän iloinen siitä, että ratikka tulee Helsingissä kotitalon nurkalle, hän nauraa.

Pajutiloja perustetaan

Pajusta tehdyt koriste-esineet elävät renessanssia. Toivanen tekee amppeleita, kulhoja, koreja, kransseja ja pannunaluksia, ja suunnittelee eläinaiheiden aloittamista. Töitä hänellä on niin paljon kuin ehtii tehdä, tuotteet suorastaan viedään käsistä.

– Sormenpäätuntuma on minun työni perusta, näöstä ei ole apua. Värejä en näe, mutta minulla on putkinäkö, kertoo vaikeasti näkövammainen Seppo Toivanen, 53. Ensimmäistä kertaa hän tutustui käsityöhön Kuopion sokeainkoulussa, missä käsityöt olivat opetuksen runko 50-luvulla. Samoihin aikoihin ennustettiin käsitöiden kuolemaa.

– Mutta päinvastoin on käynyt. Ehkä on niin, että me tarvitsemme yhä teknistyvässä maailmassa käsityötä vastapainoksi, hän miettii.

Toivasen tavallisesti käyttämää viljeltyä pajua on liossa ammeessa. Hän nostaa sieltä miehenmittaisen vitsaksen, pyörittää sen sormen ympäri nähdäkseen on viikkojen liotus tehnyt siitä tarpeeksi notkean. Ei, loppupää on jäykkä ja murtuu.

– Tämä paju on kuorimatonta ja vaatii pitemmän liotuksen, mutta kuorittu paju notkistuu neljässä tunnissa. Paju on kerättävä syksyllä. Sen jälkeen se lajitellaan pituuden ja paksuuden mukaan, Toivanen kertoo.

Useimmiten käytetään belgialaista ja espanjalaista tuontipajua. Suomessa pajuntuotanto on vasta alkamassa. Toivanen itse on oppinut pajutöiden tekemisen viikon kursseilla Marjamäen tilalla Kangasalalla, missä pajua viljellään, jalostetaan tuotteiksi ja myydään.

Leipä tulee katuharjoista

Seppo Toivanen on yksi niistä noin 400 näkövammaisesta käsityöläisestä, joita Sokeva käsityö palvelee. Useimmat tekevät työtä kotonaan. Toivanen on yrittäjä, joka työllistää vain itsensä ja vuokraa työnurkkauksensa Sokevalta.

Viereisessä hallissa Sokevalla on teollisuustuotantoa. Siellä valmistetaan siveltimiä ja esimerkiksi harjanvarsia, joihin Toivanen asentaa harjakset, jotka ovat Sierra Leonesta tuotua piessakuitua.

– Katuharjoista saan nykyään pääasialliset tuloni, mutta se että voi vaihdella erilaisten tuotteiden välillä on selvä etu. Punon myös käsinojia, jalkoja ja selkänojia rottinkihuonekaluihin ja korjaan ulkomailta tuotuja rottinkihuonekaluja, jotka eivät ole kestäneet ajan hammasta, hän sanoo ja korostaa, että kotimaisia rottinkihuonekaluja, joita näkövammaiset ovat valmistaneet iät ajat, ei koskaan tule korjattavaksi. Taitavat olla niin hyvin tehtyjä, hän tuumailee.

Seppo Toivanen on ajellut kymmenen vuotta bussilla Helsingistä Korsoon töihin. Hän viihtyy hyvin, mutta sanoo, ettei ikinä uskonut, että hänestä tulisi käsityöläinen.

– Mutta kun oli askaroinut kymmenen vuotta sokeainkirjoituksen parissa Näkövammaisten keskusliiton kirjapainossa, koitti aika kokeilla jotain uutta, hän toteaa iloisesti.

Ja solmii yhteen kaksi "loimea", kun sormet eivät mahdu väliin spiraalissa. Lopuksi hän punoo kartion kruunuksi ns. japanilaisen silmän.

Ingegerd Ekstrand