Päivänvalolamput ja mielialalääkkeet tekevät kauppansa. Ehkä ihanteellisinta olisi sopeutua jonkinlaiseen luonnonmukaiseen vuodenaikarytmiin. Jokaisella olisi halutessaan mahdollisuus elää fysiikkansa vaatimalla tavalla: nukkua tai masentua kun on sen aika, ja tehdä työtä pidempään kun valo määrää käpylisäkkeen toimintaa päinvastaiseksi. Kelloon ja työaikalakiin sidottu palkkatyöläinen ei kuitenkaan voi tällaiseen omatoimisesti ryhtyä.

Valo

Aurinko ei maapallon kallistumisesta johtuen näyttäydy Pohjoisnavalla 15.9. – 15.3., Nuorgamissa 25.11. – 16.1. ja Sodankylässä 19. – 24.12.

Kaamos ei suinkaan ole täyttä pimeyttä pohjoisimmassakaan Lapissa. Kuu, tähdet ja revontulet luovat sinertävää valoaan. Valkoinen lumi kertaa vähäisenkin, horisontin takaa tulevan keskipäivän valon moninkertaiseksi.

Lumi

Pysyvä lumipeite sataa Pohjois-Lapissa yleensä lokakuun lopulla. Hangen paksuus on kevättalvella keskimäärin 70 senttiä. Muun muassa myyrät ja villit kanalinnut suojautuvat pakkaselta ja pedoilta hangen alle, jossa on vain muutama pakkasaste. Pohjoisten järvien jään paksuus on keskimäärin 80 senttiä.

Pakkanen

Kylmintä Lapissa ei suinkaan ole kaamosaikana, vaan heti sen jälkeen.

Virallinen pakkasennätys tehtiin tammikuun lopulla 1999 Kittilän Pokassa: –51,5 C. Eläimet selviytyvät kylmästä esimerkiksi vararavinnolla, kasvattamalla tuuhean höyhen- tai karvapeitteen, kuluttamalla mahdollisimman vähän energiaa, alentamalla kehon lämpötilaa, nukkumalla talviunta sekä viettämällä aikaa pesässä tai kiepissä hangen alla.

Porolla on jaloissaan kylmässäkin notkeina pysyviä, ruskeita rasvoja.

Revontulet

Revontulia on kaikkina vuoden- ja vuorokauden aikoina, mutta ne näkyvät parhaiten kaamosaikana. Ne aiheutuvat auringosta peräisin olevista sähkövarautuneista hiukkasista, jotka sinkoutuvat avaruuteen aurinkotuulien mukana.

Hiukkasten törmätessä ilmakehään maan magneettisten napojen kohdilta, syntyy erivärisiä valoilmiöitä. Revontuli-ilmiö tapahtuu 100–200 kilometrin korkeudessa maasta ja näkyy parhaiten napojen ympärillä olevilla ovaalin muotoisilla kehillä.

Uskomukset

Monin paikoin Lappia on perimätietona kulkenut muistelukset korkeista paikoista, joihin kiivettiin katsomaan tai palvomaan auringon ensi säteitä kaamoksen jälkeen. Nykyisinkin se on lappilaisille merkkitapahtuma, jota odotetaan.

Perinteisesti revontuliin on liittynyt uskomuksia ja pelkoja. Saamelaiset uskoivat niiden olevan vainajien henkiä. Revontulien roihutessa taivaalla, he piiloutuivat kotaan tai vaikka ahkion alle. Missään tapauksessa revontulille ei saanut viheltää.

Nykyään Aasian maista Lappiin talvisin saapuvat matkailijat liittävät niihin toiveita onnellisesta avioliitosta ja poikalapsen saamisesta.

– Nykyään joka paikassa on sähkövalot. Pimeä ei enää tuota ongelmia, vaan ongelma on pimeyden puuttuminen. Saa mennä kauas erämaahan, ennen kuin kylän katuvalojen hohde lakkaa näkymästä, Inarin kirkonkylässä asuva Ilmari Laiti tuumii.

Inarijoen laaksossa syntynyt saamenkäsityön taitaja ja Saamelaisalueen koulutuskeskuksen lehtori Ilmari Laiti ei koe kaamoksessa mitään erikoisempaa. Se tulee ja menee niin kuin on aina tehnyt.

Ilmari ei ole koskaan huomannut muutoksia unirytmissään tai ruokahaluissaan eri vuodenaikoina. Hän on täällä syntynyt, eikä muualle kaipaa. Hänen lapsuudessa lisävaloa toi vain öljylamppu, mutta koskaan hän ei muista pelänneensä pimeää. Hän koristaa mielellään pihalleen joulupuun, mutta katuvalot himmentävät sen tunnelmaa.

Hieno, sininen kuun valokaan ei pääse oikeuksiinsa kylällä. Valosta on vaikea iloita, kun sitä on joka paikassa.

Pohjois-Lapissa ei joulupukkia ole tunnettu vielä kovin kauan. Joulupukista ja tontuista Laiti kuuli vasta kansakoulussa Outakoskella.

– En päässyt koulusta kotona käymään aina edes jouluna, kun kotiin oli matkaa 75 kilometriä tietöntä taivalta myöten, muistelee Ilmari Laiti lapsuutensa jouluja koulun asuntolassa Tenojoen varrella.

Kaamos on sopivaa aikaa kouluttaa itseään. Ilmarikin täydentää taitojaan opiskelemalla tänä talvena inarinsaamea. Aikaisempina vuosina hän on opetellut iltakursseilla esimerkiksi voirasian, puukon ja monen muun perinnekäsityön valmistamista.

– Koen mielekkääksi edistää saamenkielen käyttöä. Kaamos on hyvää aikaa kirjallisuuden kääntämiseen. Olen kääntänyt muun muassa puolisoni Aune Kuuvan runoja, lauluja ja satuja, kertoo Ilmari.

Projektisihteeri Maritta Rönkälle viime talvi oli ensimmäinen kokemus kaamoksesta. Pielavedeltä muun muassa Vesannon, Jämsänkosken, Joensuun ja Kolarin kautta Ivaloon työn perässä päätyneelle naiselle pimeys aiheutti ongelmia.

– Minusta alkoi jo marraskuulla tuntua, kuin olisin ollut pussissa. Jaksoin tehdä työni, mutta kotona olin ihan vetämätön. Odotin vain että jokin puhkaisisi pussin, Maritta kertoo.

Hän on koulutukseltaan maa- ja metsätaloustieteiden maisteri, mutta vetää Ivalossa yrttien, marjojen ja sienien hyödyntämiseen keskittyvää Kerttu-hanketta.

Kotosalla ollessaan Maritta harrastaa lukemista. Jos työssä on kiireistä, hän lukee kevyttä proosaa, mutta jos työ ei ota liikaa voimia, hän keskittyy tieteislukemistoon. Hän käy kerran viikossa kokoontuvassa kirjallisuuspiirissä sekä joogassa.

– Nautin kyllä revontulista ja sininen kaamospäivän valokin on upeaa, mutta väsyneenä en jaksa iloita niistä sen kummemmin. Jouluun asti kaikki sujui viime talvena jotenkuten jouluvalojen ja valmistelujen voimalla, mutta sen jälkeen en osannut kuin odottaa aurinkoa.

Maritta Rönkä ei aio hakeutua tänäkään talvena lääkäriin masennuslääkkeitä hakemaan, mutta hän aikoo lainata tuttavansa kirkasvalolamppua. Hän koettaa sopeutua kaamokseen hiljentämällä vauhtia, sillä hän uskoo, ettei taistelu kehon omaa kelloa vastaan tuota hyvää lopputulosta.

– Ehkä olisi hyvä käydä kylpylässä hemmotteluhoidoissa, tai etelässä aurinkoa katsomassa pian joulun jälkeen. Se antaisi voimaa odottaa kaamoksen päättymistä. Aion käydä kaikissa Ivalossa järjestettävissä joulukonserteissa ja muissa tapahtumissa. Harmi, että Rovaniemelle teatteriin tulee mutkin 600 kilometriä, Maritta sanoo.

Auringonnousu Ivalojokilaaksossa tammikuun lopulla on joka talvi paikkakuntalaisille tärkeä tapahtuma. Tyypillinen kysymys tuttavien tavatessa tuohon aikaan onkin: Joko olet nähnyt auringon?

Maritta polttelee kynttilöitä ja pitää sähkövalot palamassa kaamoksen ajan. Hän nukkuu hyvin ja sikeästi jopa kahdeksan tuntia yössä.

– Auringon ensimmäinen näyttäytyminen puhkaisi viime talvena pussin, jossa oli elänyt pari kuukautta. Tuntui kuin olisin herännyt unesta. Lappi on upea paikka, mutta kaamosväsymyksen takia suunnittelen muuttoa jonnekin Etelä-Suomeen.

Marja Heikinheimo tekee puolisonsa Mikon kanssa remonttia vanhaan kotitaloonsa Ivalon keskustassa. Yläkertaan on rakenteilla pari kamaria lasten perheiden vierailuja varten. Kaamos on sopivaa aikaa paneutua sisäremonttiin.

– Pidän sisustamisesta ja käsitöiden tekemisestä pimeään aikaan. Kudon parhaillaan pellavasta verhoja perintökangaspuilla. Pellava sopii vanhojen huonekalujen seuraksi, Marja pohtii tulikuuman vuolukiviuunin kupeella.

Kaamos houkuttelee sytyttämään ulkolyhtyjä ja kynttilöitä sekä tulet uuniin ja takkaan.

Marja on asunut Ivalossa ikänsä. Hän toimii Inarin kunnan energiayhtiössä, Inergiassa, toimistopäällikkönä. Kiireisin jakso töissä alkaa lokakuussa ja jatkuu tammikuun loppuun.

Marja varaa syksyisin pakastimen täyteen marjoja, sieniä, kalaa, poroa ja hirveä. Hän uskoo näiden Lapin herkkujen vitamiinien ansiosta välttyvänsä joka talvi flunssalta, joka on monen vaiva pimeään aikaan.

– Harrastamme naapureidemme kanssa vastavuoroisia ruokavierailuja. Kaamos on oikea aika laittaa hyvää ruokaa huolella ja nauttia ystävien seurasta. Vaihtelua tuovat matkat aikuisten lasten luokse Etelä-Suomeen.

Heti sopivien hankien tultua Heikinheimot ottavat leveät metsäsukset esiin ja alkavat suunnitella umpihankivaellusta erämaihin. Tammikuussa he sovittavat päivämatkat valon mukaan ja yöpyvät autiotuvilla. Auringon nousemisen aikoihin värit taivaalla ja lumella vetävät vertoja ruskalle.

Marja myöntää syövänsä suklaata kaamosaikana enemmän kuin muulloin, mutta masennusta tai väsymystä hän ei ole pimeän vuoksi kokenut. Hän arvelee täällä syntyneiden sopeutuvan valon ja pimeän ajan suureen vaihteluun luonnostaan. Niin sanotuille postiauton tuomille kaamos voi alkaa ajan myötä aiheuttaa masennusoireita. Moni Pohjois-Lappiin aikuisiällä muuttanut palaa tästä syystä etelään eläkkeelle päästyään. Siksi Inarin kunnassa on väkimäärään nähden vähän vanhuksia.

– Minusta on tärkeää pyrkiä koko ajan jotakin uutta ja innostavaa kohti. Ammatissani tähtään aina johonkin uuteen, kuten atk:n parempaan tuntemukseen. Kotona suunnittelen uusivani jotakin sisustuksessa. Ruoanlaitossa etsin ennen kokeilemattomia reseptejä. Umpihankivaelluksillakin hakeudumme meille vielä tuntemattomiin kairoihin, Marja Heikinheimo listaa talvisia energianlähteitään.

Kirsi-Klaudia Kangas

Myös entisajan lappilainen työmies keräsi voimiaan vuoden pimeimmän ajan. Oli tärkeää, että kevään, kesän ja pitkän syksyn, maa- ja metsätyöhön oli energiaa. Uskon, että pohjoisen kovissa olosuhteissa energiaa työhön on tarvittu erityisen paljon. Mutta jossain vaiheessa loppui toisilta lappilaisilta kuitenkin sisu, niin lähdettiin etelään leveämmän leivän perään. Tämä sama on toistunut useita kertoja myöhemminkin, ja helpommallahan sitä on päästy; Varma työ etelässä.

Vaikeissa olosuhteissa lajit kuitenkin kehittyvät. Niin teki lappilainenkin. Revontulten alla huomattiin, että kaamoksesta ja sen synkkyydestä voitiin tehdä voimavara. Lappilaiset ottivat käyttöön bisneksen, joka oli muualla maailmassa jo tunnettu, matkailubisnes. Luoja kun ei luonut lappilaista talviunille karhujen tapaan. Etelästä sitten tulivat ihmettelemään meille tuttuja revontulia ja pimeää. Niin kehittyivät meilläkin sekä palveluammatit että yrittäjyys ja myös Lappi kansainvälistyi.

Nykyisin tästä eksoottisesta matkailusta elää pohjoisessa moni kunta. Kuitenkin erona siihen aikaan kun lappilainen valjasti hevosen tukkimetsää varten, on siinä että niinä aikoina lappilainen valjasti oman hevosensa. Matkailuyritysten pääoma kun ei ole lappilaisten käsissä, vaan sielläpäin, missä leipä on jo ennestäänkin leveämpää.

Kaamos ei ole nuorelle lappilaiselle syy lähteä etelään, vaan mielestäni paremminkin tarve jäädä pohjoiseen. Toivon, että tulevaisuudessa meillä idearikkailla nuorilla on mahdollisuus muovata Lapista menestyvä alue, joka on kilpailukykyinen koulutuksen, työn ja täysipainoisen elämän suhteen.

Linda Jaako
Kirjoittaja on
18-vuotias torniolainen
lähihoitajaopiskelija.