Utsjoella
aurinkoa ei ole näkynyt horisontin yläpuolella enää kolmeen viikkoon eikä sitä
näykään kun vasta tulevan tammikuun puolivälissä. Helsinkiinkään luonnonvaloa ei
riitä talvipäivänseisauksen aikaan kuin vajaat kuusi tuntia, Ouluun enää kolme ja
puoli.
Maa on kaamoksessa ja sen elävät siinä mukana.
Pohjoisimmankaan Lapin perukoilla kaamos ei kuitenkaan laskeudu päälle täytenä
pimeytenä. Kuu, tähdet ja aurinkotuulien lietsomat revontulet kirkastavat sinellään ja
horisontin takana piileskelevän auringon säteet heijastuvat pilvien ja lumen kautta
maisemaa valaisemaan.
Valon puute on monelle näiden leveysasteiden eläjälle raskasta aikaa. Pitkä
hämäryys ja pimeys tuntuvat imevän kaikki voimat ja mieliala painuu matalaksi.
Unentarpeesta ei ole tulla loppua, mutta jatkuva nukkuminenkaan ei tunnu virkistävän.
Hiilihydraatteja sisältävä ruoka maistuu, ja monelle makeisiin syntyy entistäkin
suurempi himo.
Tällaisen oireyhtymän sanotaan olevan hyvin tyypillistä kaamosväsymykselle ja
-masennukselle. Eräiden viime vuosikymmenen puolen välin yliopistotutkimusten
perusteella pimeän syksyn ja alkutalven alakuloa potisi ainakin viidennes kansasta ja
kaamoksen vuosittain masentamiakin olisi kolmisen prosenttia. Naisia pimeys painaa kaksi
kertaa miehiä useammin ja nuoriin se iskee aikuisia rankemmin. Myös kaamosmasennuksen
perinnöllisyydestä tutkijat katsovat saaneensa näyttöä.
Talviväsymyksen syviä syntyjä ei tarkkaan tunneta, mutta sen uskotaan olevan
kytkeyksissä vähenevään valon määrään, mikä puolestaan sekoittaa paitsi ihmisen
hormonitoimintaa myös jätättää hänen sisäistä kelloaan. Oli miten tahansa, pimeän
ajan väsymystä kyetään hoitamaan menestyksekkäästi kirkasvaloterapialla, runsaalla
liikunnalla ulkona normaalissa luonnonvalossa tai jopa passittamalla potilaat viikoksi
aurinkorannoille etelään.
Mikä osuus useimmille ihmisille tyypillisellä pimeänpelolla on kaamosväsymyksessä,
on mielenkiintoinen kysymys sekin.
Mutta pimeään, kuten muihinkin elinympäristön vaatimuksiin, voi tottua. Tämä
näkyy kaamoksen kohdalla niin, etteivät useimmat saamelaiset ole siitä moksiskaan,
mutta useimmat etelän postiauton Lappiin tuomat ovat.
Tähän lehteen (s. 2223) haastateltu, Inarinjoen laaksossa syntynyt ja niissä
maisemissa ikänsä elänyt Ilmari Laiti antaa kaamosten tulla ja mennä niistä
mitenkään järkkymättä. Hänelle päinvastoin tuottaa nykymaailmassa jo ongelmia
pimeyden puute. Kun valoa on joka paikassa, siitä on enää vaikea iloita, Laiti
filosofoi.
Kaamosväsymyksestä ja -masennuksesta on yleisenä vaivana ollut puhetta vasta
muutaman vuoden verran. Lähelle tuleekin ajatus, että myös tämä ilmiö on ajalle
tyypillisesti medikalisoitu. Ainahan vuodenaikojen vaihtelu on ihmisiin vaikuttanut, mutta
siihen on vain pitänyt sopeutua, kun elämässä muuten on ollut nykyistä enemmän
selviämistä.