Puolivalmiita pystejä, harmaata keernamurskaa ja kipsitomua tuntuu olevan kaikkialla, kun kirkas talvipäivä tunkee sisään valimon korkeista ateljeeikkunoista.

Valuri itse, toisen polven taidevalaja Jorma Kärkkäinen istuu hallissa yksinään viilaamassa Paikallislehtien liiton vuosittain tilaamia Antti-patsaita.

– Viitisenkymmentä näitä on tekeillä, kertoo Kärkkäinen vaaksankorkuisia pronssisia antteja kiillotellessaan.

Mies on kaikkea muuta kuin nykymuodin mukainen tiimiturbo. Hän puhuu hiljaisella äänellä, mieluummin vähemmän kuin enemmän, naureskelee pidättyvästi ja on melkein salaperäinen, kuten taidevalajat kuuluvat yleensä olevan. Ajattelua, yksinäisyyttä ja kärsivällisyyttä kysyvä taidetyö on selvästi miestä muovannut.

Kärkkäinen aloitti isänsä Väinön opissa jo 15-vuotiaana ja on hoitanut perheen valimoa nyt omin nokkinensa 1995 alkaen, isänsä kuoleman jälkeen.

– Meitä tällaisia valureita maassa lienee parisenkymmentä ja valimoita reilut kymmenen, Kärkkäinen laskee.

Juvaa, Pullista, Sakkia, Kannostoa…

Valimo perustettiin aikanaan Lapinlahdelle, Kuopion kylkeen, mistä se muutti Fiskarsin ruukkiin Kellokoskelle. Nykyisille sijoille Rajalinnaan asetuttiin 1987.

Kärkkäisen valimot ovat käyneet tutuiksi monelle maan eturivin veistäjälle. Nina Ternon ohella kuviaan ovat pronssiin valattaneet esim. Kari Juva, Laila Pullinen, Terho Sakki ja Erkki Kannosto.

Ammattiveistäjien lisäksi Kärkkäisellä käyvät valuasioissa myös monet harrastajat, jotka ihastuvat kansanopiston taidekurssien muovailuihinsa niin ikihyväksi, että haluavat ikuistaa ne metalliin.

– Paperintekijäin patsas Anjalankoskella ja monumentti Tampereen Hervannan monitoimikeskuksen edessä ovat kookkaimpia tässä pajassa valettuja teoksia. Hervanta-monumenttiinkin sulatimme muistaakseni 5 000 kiloa pronssia. Kuuden metrin ja parin sentin väliltä on valuja tehty, kertoo Kärkkäinen.

Vaikka myöntääkin, että käden taitoa ja silmää patsaille on valuvuosien mittaan kehittynyt ja kuvaideoitakin aina silloin tällöin välähtää, taiteilemaan itse Kärkkäinen ei juuri ole ehtinyt.

– Siihen se jäi, 13-vuotiaana muotoiltuun ja valettuun kurkiveistokseen. On se kotona tallessa vieläkin, valuri naureskelee.

Muotteja ja niiden purkua

Siitä huolimatta, että valureilla on omat niksinsä, materiaalit kehittyneet ja uudenaikaista konevoimaakin käsillä, itse varsinainen pronssivalutekniikka ei vuosituhansiin ole miksikään muuttunut.

Kun taiteilija tuo valimoon kipsistä, pastoliinista (öljysavesta) tai savesta muotoillun luonnoksensa, valaja tekee siitä ensin kipsisen kappalemuotin.

Kovettunut muotti puretaan pala palalta, voidellaan sulalla juustonkuorivahalla ja kootaan uudelleen. Vahakerrosta kasvatetaan vielä täyttämällä muotti kokonaan juoksevalla vahalla ja kaatamalla hetken päästä suurin osa siitä jälleen pois.

Vasta sen jälkeen alkaa varsinainen valumuotin teko. Vahasta rakennellaan patsasmallin vaatimusten mukaan erilaisia juoksu- ja ilmakanavia ja sulan metallin kaatosuppilo. Sitten vahan sisään kaadetaan kipsimassa, josta tulee sisämuotti tai -keerna. Kun se taas on kovettunut, avataan kappalemuotti jälleen, korjaillaan vahapintaa ja signeerataan veistos. Vahan päälle taputellaan taas kipsimassasta paksuhko ulkomuotti. Paikallaan muotit saadaan pysymään vaikkapa kuparinauloilla.

Valumuotteja "paistetaan" ainakin puoli vuorokautta uunissa. Tämä vaihe kysyy valurilta pitkää kokemusta, sillä jos muotit jäävät märiksi, valu epäonnistuu tai jos ne kuivuvat liikaa, ne halkeavat. Kuivaus polttaa muoteista vahan ja kipsiin jää patsaan muotoinen onkalo. Hyvän valajan silmä näkee kipsin väristä, milloin kuivaus on kohdallaan.

Jos patsas on vähänkin kookkaampi, se pitää valaa useassa osassa.

Avaintaito: sopivasti

Ennen varsinaisen valun aloitusta keerna haudataan hiekkaan. Tämäkin vaihe on tarkkaa kuin kirpun hirtto, ettei hiekkaa tamppaa liikaa tai liian vähän ja riko haperaa muottia jo etukäteen tai sitten valussa.

Pronssinsa Kärkkäinen ostaa Bolindenin harkkoina Ruotsista ja sulattaa sen öljyllä lämpiävässä uunissa. Jonkin verran hän valaa myös alumiinilla ja hopealla.

– Sata kiloa harkkoja sulaa tunnissa, jos kylmällä uunilla aloitetaan. Valuun voi käydä noin 1 100-asteisella metallilla, ei taaskaan liian kuumalla eikä liian kylmällä, koska se vaikuttaa työn laatuun, valuri sanoo.

Kokemus opettaa myös arvioimaan muottiin tarvittavan pronssin määrän. Jos metallia sulattaa liikaa, polttaa monta litraa turhaan kallista öljyä, jos taas liian vähän, työ menee pipariksi.

Kun valu on jäähtynyt, sekä ulko- että sisämuotti hakataan kappaleiksi.

Myös patsaan tai sen koottavien osien karkea pintakäsittely on monivaiheista puuhaa. Siinä tarvitaan hiekkapuhallusta, hapotusta, sahausta, hitsausta, kulmahiontaa, viilausta…

Luku erikseen on sitten pinnan viimeistely. Se pitää tehdä jokaisen taiteilijan tyylin ja nuottien mukaan.

Valajan pitää tietää, millä kemikaaleilla ja miten metallia on käsiteltävä, jotta saadaan aikaan eri värejä ja patsaan muotoihin vaadittavia korostuksia.

Eero Kosonen