Tämä lienee syyskuussa väitelleen Sanna Joensuun väitöskirjan (Kaksi kuvaa työntekijästä – Sisäisen viestinnän opit ja postmoderni näkökulma) keskeinen tulema, vaikka muitakin tulemia varmasti on. Sanna, jota itse en henkilökohtaisesti tunne, on 29-vuotias toisen sukupolven tukija. Ja edellisen sukupolven kasvattina nostan hänelle hattua. Taas kerran tarvittiin uusi polvi lausumaan keisarin vaatteista, kun vanhemmasta polvesta tuli jäävi.

Mutta takaisin asiaan.

Se sotiemme jälkeinen nousukausi, jota ovat leimanneet pitkät työsuhteet, nousujohteinen ura ja sosiaalinen turva, on nyt katkolla. Ei siksi, etteivätkö mainitut asiat palkansaajia enää kiinnostaisi, vaan siksi, että työnantaja ei katso enää niihin sitoutumista omaksi asiakseen.

Sitoutuminen yhteishyvään ei kuulu markkinaliberalismiin. Siihen kuuluu vain vastuu tavaran tai palvelun kustannustehokkaasta tuottamisesta. Kaikki muut sitoutumiset ovat rönsyjä, jotka heikentävät tuottajan asemaa perustehtävänsä hoidossa.

Niinpä työmarkkinaosapuolet hyväksyvät, että muutos, epävarmuus ja välinpitämättömyys toisesta kuuluvat pelin henkeen. Työnantajalla korostuu motiivi kaapin paikan näyttämiseen ja työtekijällä oman erinomaisuutensa korostamiseen. Yhteisöllisen kokemuksen viitekehys hiipuu ja turvallisuuden tunne kaikkoaa.

Kaikesta tästä voi toki olla toistakin mieltä, mutta miksi pitäisi olla? Eikö ongelmana ole pikemminkin vanhan kielen jatkuvuus maailmassa, jossa sille ei löydy enää reaalista vastinetta?

Yksi esimerkki retorisen ja todellisen ristiriidasta on EU:n markkinoima tasapaino joustavuuden ja turvallisuuden välillä. Luomalla kuva tasapainosta, jossa molemmat osapuolet – niin palkansaaja kuin työnantaja – hyötyvät, on luotu ideologinen perusta muutokselle, jossa palkansaajan on juostava pysyäkseen paikallaan.

Ongelman voi toki sivuuttaa sanomalla, että eihän tässä muutakaan voi. On myös mahdollista väittää, että tämä on välttämätön siirtymävaihe kansallisista markkinoista globaaleihin siirryttäessä.

Mutta jostakin syystä näin ei tehdä. Jostakin syystä julkinen debatti työelämämme sisällöstä venytetään retorisin kielikuvin yhteishyvän kokemuksiksi.

Olen itse seurannut tätä keskustelua äimistellen. Myös Suomen puheenjohtajuuskaudella kuviteltu tasapaino joustavuuden ja turvallisuuden välillä on ollut hyvin ahkerassa käytössä. On jopa annettu ymmärtää, että kuviteltu tasapaino olisi Euroopan sosiaalisen mallin ydin!

Jos näin todella on, niin se sosiaalinen malli poikkeaa sitten varsin suuresti siitä, mitä ay-liikkeen puolella toivottuna on perinteisesti pidetty.

Oppi jatkuvasta muutoksesta kaipaa siis täsmennystä.

Tai sitten on luotava kokonaan toinen oppi, jossa palkansaaja voi myös voittaa.