Kailotukset kansiin

Kun sitten vielä levisi käsitys, että laissa säädetty viestintäsalaisuus on pyhä eikä toisen puheluita saa kuunnella tai poliisi tulee ja pamputtaa, kulttuurievoluutio tuotti kuin omia aikojaan kännykailotuksen, tuon tirolilaista jodlausta ja mongolialaisia karjankutsuntahuutoja yhdistävän äänenkäytön erityislajin, joka nykyisin viihdyttää meitä yksitoikkoisilla bussimatkoilla, terveyskeskusten odotushuoneissa, kaduilla ja kahviloissa, kirjastoissa ja konserttisaleissa sekä ennen konserttia että konsertin aikana.

Tiibettiläisen mantratranssinkin piirteitä siinä on. Puhelun alkaessa kännykailottaja ajautuu ikään kuin toiseen todellisuuteen ja sulkeistaa täysin senhetkisen ympäristönsä.

Tila muistuttaa läheisesti myös hikisintä lavatanssitangoa, sitä viimeistä, jossa siinäkin "unhoittuu kaikki muu" ja mielessä olet vain "sinä, sinä, sinä" ja ties mitä.

Kännykailotuksen tilassa ihminen hihkuu vaikka koko vaunuosaston kuultavaksi tuntemuksia, joista ei ole vihjannut edes gynekologilleen, ja sanoa paukuttelee estoitta, mitä mieltä on siitä, että perinnönjako meni niin kuin meni ja mihin velipuoli nekin rahat Thaimaassa hassaa.

Moni on kuullut kaiken, mitä tietää peräpukamien kotihoidosta, nimenomaan intercity-junassa. Siellä on tultu tuntemaan myös, mitä nasevaa Ritu napautti terapeutilleen kun se rupesi niuhottamaan muutamasta pilperosta ja millä vippasella meidän ständi saatiin Kouvolan messuilla heti sisääntulon viereen ja miten miesten pitkät kalsarit pitää ripustaa kuivumaan, lahkeensuista vai vyötäisistä vai oikeinko taitetaan.

Ennen julkaistiin kirjeenvaihtoja. Äskettäin ilmestyivät ensimmäiset tekstiviestiromaanit. Syksyllä 2007 tulevat markkinoille kännykailotuskokoelmat.

Tarmo Häslä, tehän tiettävästi olette tämänkin hankkeen takana.
"Pitää paikkansa."

Väitätte, että romaanien aineisto on autenttista eli se on koottu aidoissa tilanteissa aidoista kailotuksista.
"Näin tosiaan on. Olen usean vuoden ajan tallentanut sekä pikakirjoituksella että nauhoitteiksi julkisilla paikoilla esitettyjä kailotuksia."

Eikö sellainen ole jotenkin... rikollista? Eihän toisten puheluja saa kuunnella!
"En minä ole kenenkään puheluihin sotkeutunut. En ole kaapannut signaalia, olen vain kuullut sen mitä kuuluville on kailotettu. Sen, mitä julkisella paikalla näkee, saa valokuvata. Miksei sitten saisi äänittää sitä, minkä voi vapaasti kuulla? Teossarjan nimi tulee muuten olemaan Totista elämää."

Oikeinko sarjan?
"Voi kuule, käynnykailotteiden kertomana ihmiselämä on niin ylenpalttisen ylitsepursuavaa, ettei se yksiin kansiin mahdu. Kolme metriä siitä ainakin syntyy. Ei siis ihan Iijokisarjaa, mutta melkein. Ja mikä tuoreus ja aitous, mikä mitään kaihtamaton suorasukaisuus."
"Otetaanpa vaikka tämä monologi viime marraskuun toisen päivän iltapäivältä rataosuudella Lahti–Riihimäki. Se todistaa muun muassa, että muuan tietty Veikko Antero Vienviilto on eläin, epävarmuutta on vain siitä, mikä. Terveisiä vaan Veikolle, jos sattuu tätä lukemaan. Häntä pystyyn!"

Nauhuri käynnistyy. Naisen ääni aloittaa yksinpuhelun.
"Tietsä kuule, musta Veikko on nykyään täys sika... Niin no aasihan se on aina ollut, ja kyllä musta mies saa tyhmä olla mut ei se saa porsastella miten sattuu... Vai nallekarhu! Hyeena pikemminkin. Tulee ruokapöytään kuin raadolle ja mättää kuin mäyrä... Älä ees kysy, brenkkua se vetää kuin Saharaan eksynyt kameli vettä keitaalla, ja sit se karjuu kuin leijona. Ja jankuttaa kuin papukaija, että missä sä olit ja missä sä viivyit kun mä vaan poikkesin yhdelle pitkälle ja kassit painoi niin hirveesti... No niin voisinkin, mut onhan se sitten joskus sellanen höpönasu, että en minä vaan raatsi sitä lempata... Eihän se mikään orhi oo, mutta kelpo kani kumminkin, niin että kai mä sitä vielä jonkin aikaa kattelen... Mut hei, mites sulla?"

Ja tätäkö tosiaan on ensi vuonna odotettavissa?
"Voi kuule, tämä oli vielä mietoa. Ja kokoelman kartuttaminen jatkuu, niin että kailottamisiin vaan!"