Työmarkkinajärjestöjen esityksen mukaan koulutuksen on vastattava nykyistä paremmin työelämän tarpeita. Suomessa on pitkään korostettu koulutustason nostamista ja panostettu huippuosaamiseen esimerkiksi tietoteknologiassa ja biolääketieteessä. Osaltaan näiden satsausten ansiosta Suomi onkin jatkuvasti ollut erilaisten kilpailukykyä mittaavien selvitysten kärjessä kaikkien maailman maiden joukossa. Se on maapallon pohjoisnurkassa sijaitsevalta viiden miljoonan asukkaan kansakunnalta huima suoritus.

Tällä tiellä on syytä jatkaa, sillä tunnetusti pieni ei pärjää määrällä vaan laadulla. Mutta nyt olisi herättävä katsomaan, minkälaista muuta osaamista Suomi tarvitsee pärjätäkseen. Pelkkä huippuosaaminen kun ei tuo leipää kaikille. Jossain vaiheessa Suomen valtasi innostus, että jopa yli kaksi kolmasosaa ikäluokasta pitäisi kouluttaa yliopistoissa, korkeakouluissa tai ammattikorkeakouluissa. Sinällään on tietysti hyvä, että mahdollisimman moni saa mahdollisimman hyvän ja korkean statuksen omaavan koulutuksen. Mutta suuri kysymys on, mitkä ovat työelämän tarpeet. Elävä elämä näyttäisi siltä, ettei Suomessa tarvita noin suurta määrää vähintään ammattikorkeakoulun suorittaneita.

Yhä useammin kuulee puheita, ettei Suomessa ole tarpeeksi normaalien perusammattien osaajia. Milloin haetaan turhaan hitsaajia, milloin kirvesmiehiä, milloin linja-autonkuljettajia ja niin edelleen. Alan oppilaitokset kärsivät opiskelijapulasta, kun yhteiskunta ohjaa peruskoulun ja lukion jälkeen oppilaita enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti kohti korkean asteen koulutusta. Kyse lienee myös asenneongelmasta: kun liiaksi korostetaan korkeamman koulutuksen merkitystä, valintaansa tekevä nuori kokee itsensä helposti lähes syrjäytyneeksi, jos mieli tekisi hankkia vaikkapa rakennus- tai metallialan ammattilaisen pätevyys.

Koulutuksen ja työelämän epäsuhta tulee myös kansantaloudellisesti kalliiksi. Kun 1990-luvun alkuvuosien laman jälkiseurauksena lähes kaikki kivet on käännetty julkisen talouden tehokkuuden nimissä, voisi kuvitella, että oppilaitosten aloituspaikkojen parempi työelämävastaavuus toisi haluttuja tehokkuussäästöjä.

Kansantaloudellisesti järjettömältä tuntuu myös nykyinen lääkäritilanne. Siinäkin on kyse eräänlaisesta kohtaanto-ongelmasta. On pakko pohtia, onko Suomessa lääkäreitä liian vähän, kun esimerkiksi monien pienten kuntien terveyskeskusten ja vastaavien paikkojen on lähes mahdotonta saada lääkäreitä avoinna oleviin palvelussuhteisiin. Samasta lääkäripulasta kielii se, että monissa paikoissa lääkärit ovat pystyneet hinnoittelemaan työnsä reippaasti yli normaalin tason. Keikkalääkärit kun tienavat helposti jopa tuplapalkan työehtosopimuspalkkoihin verrattuna.

Kun sosiaali- ja terveystoimen menot kasvavat joka tapauksessa muun muassa ikääntymisen seurauksena tulevina vuosina useiden prosenttien vuosivauhtia, on vähintäänkin outoa, että yhdelle ammattiryhmälle on annettu näin vahva rahastusasema työmarkkinoilla. Eikä se välttämättä ole hullu joka pyytää, vaan se joka maksaa. Kunnilla taitaa olevan rahanmenoa muutenkin.