Impilahden saha vihittiin käyttöön 21.8.2003. Työntekijät opettelivat ammattinsa paikan päällä, esimieskunta oli Suomessa kolme kuukautta koulutettavana. Tänä vuonna sahalta lähtee noin 85 000 kuutiota puutavaraa, josta suurin osa ajetaan kuivattavaksi Kiteelle.

Impilahden sahan alue työllistää reilut 50 henkilöä. Suurin osa heistä on sahan työntekijöitä, oma työnsä on myös vartioinnissa ja puunhankinnassa. Parasta aikaa tekeillä on myös oma tie tehtaalle, jota pitkin painavat rekat pääsevät ajamaan kelillä kuin kelillä. Pistoraide junakuljetuksia varten on viittä vaille valmis.

Moni työntekijöistä tulee Pitkärannan 24 000 asukkaan kaupungista 30 kilometrin päästä. Työnantaja tarjoaa kyydin bussilla, silti jokunen ajaa omallakin autolla. Myös Impilahden kylältä käydään sahalla töissä.

Maassa maan tavalla

Pitkärantaan on asettautunut myös sahan suomalainen työnjohtaja, Tauno Tanttu. Hänelle on ehtinyt muotoutua jo vahva tuntuma venäläiseen työelämään.

– Työlainsäädäntö on täällä varsin tarkkaan määritelty. Suurin ero Suomeen näkyy jokapäiväisessä tekemisessä tarkkaan normitettuina työnimikkeinä.

Venäjän maine byrokraattisena maana näkyy ja tuntuu myös työelämässä.

– Ehdotin talvella, että autonkuljettajan vakanssi voisi olla nimeltään autonkuljettaja-talonmies, sillä naissiivoojamme joutuvat talvella hakkaamaan jäät rappusilta ja autonkuljettajalla ei ole aina ajoja. Se ei kuitenkaan noin vaan sujunut, koska semmoista titteliä ei tunneta, kertoo Tauno Tanttu.

– Tehtävien laajennuskin täällä onnistuu, mutta siitä pitää kirjoittaa prikaasi eli kirjallinen määräys. Siitä käy myös ilmi, paljonko uudesta tehtävästä maksetaan ylimääräistä. Onhan Suomessakin aloja, joissa tehtävät ovat tarkkaan normitettuja, mutta Stora Enso Timberissä minä olen tottunut koko porukan yhteistyöhön.

Työkirja on sekin venäläinen erikoisuus. Se on työtodistukset samoissa kansissa. Työkirja seuraa ihmistä läpi elämän, siihen merkitään, milloin kulloinkin työsuhde on alkanut, milloin se on päättynyt ja mitä tehtäviin on kuulunut. Uuteen työpaikkaan mennessä työkirjan on oltava mukana.

Ei moitteen sanaa

Vladimir Makaroff esittelee itsensä tuttavallisesti Volodjaksi. Hän huoltaa ja pitää kunnossa sahakoneistoa. Volodja tuli Impilahden sahalle puolisen vuotta sitten Pitkärannan sellutehtaasta. Mies ei keksi valituksen sanaa uudesta työstään, jonka iloja ovat myös kaksivuorotahti ja vapaat viikonloput.

– Palkkani on nyt kaksi ja puoli kertaa suurempi kuin entisessä työpaikassa. Myös vaimoni on täällä työssä, puun vastaanottopuolella.

Hyviä työpaikkoja on seudulla niukasti tarjolla.

– Minäkin olen ollut varaosahommissa ja vaikka missä, mutta ongelmana ovat heikot palkat ja työolot. Tämä on kuin toinen maailma, myhäilee Volodja Makaroff.

Impilahden sahan kuukausipalkat pyörivät 15 000 ruplan (427 e) tuntumassa.

– Ajattelimme alun perin, että maksamme reilusti, niin saamme hyviä työntekijöitä. Meillä on sähkömiehenä entinen avaruusinsinööri, joka halusi pois sotilasammatista vanhoille kotiseuduilleen, Tauno Tanttu kertoo.

Työehdot sovitaan paikallisesti, mutta lait, säännöt ja normit antavat omat, varsin tiukat raaminsa. Ammattiyhdistystoiminta ei ole vielä löytänyt uutta muotoaan.

– Ne kuviot jäivät Neuvostohistoriaan. Kaikki hoituu paikan päällä, nykyään ammattiyhdistysliike ei tee työntekijän hyödyksi mitään, sanoo Volodja Makaroff.

Sahan sisällä ei tiedä ulkomailla olevansakaan.

– Tämä on normaali suomalainen pikkutukkilinja, Tauno Tanttu määrittelee. Koko sahauskoneiston toimintaa valvoo ja ohjaa sahuri Andrei Možuhin.

– Palvelen linjaa, sahuri luonnehtii. Andrei Možuhinin silmät kulkevat monitorista toiseen ja niistä tietokoneen ruudulle. Kun kaikki menee hyvin, ei tarvitse tehdä mitään, mutta jos tukit eivät kuljekaan sievästi peräkkäin, pitää tietää, mitä nappuloita painaa ja vipuja käännellä. Unelmoimaan ei auta vaipua.

Jos tukki juuttuu kuorimakoneelle Andrei Možuhin ottaa moottorisahan ja surauttaa rungosta palan pois. Myös sahuri kehuu työpaikkaansa, vaikka alussa oli opettelemista, kun entiset hommat olivat aivan muuta.

– Loistavat välineet, työolot kunnossa, ei kai täällä voi muuta kuin viihtyä.

Johanna Westersund

Kylänraitti on luonnonläheinen ja kaunis. Vanhoja suomalaistaloja, pari puotia, pietarilaisen tehtaan alihankintaompelimo. Sivutiellä mäen päällä neuvostokerrostaloja.

Ana Plus -kaupassa on alkuiltapäivästä muutama asiakas. Kahden kassin kanssa kotiin päin lähdössä oleva yli viisikymppinen rouva ei halua nimeään saati kuvaansa lehteen, mutta topakka mielipide hänellä suomalaisesta sahatoiminnasta on.

– Meille lupailtiin, että saha tuo töitä nimenomaan impilahtelaisille, mutta kyllä täällä työttömiä edelleen riittää! Henkilökohtaisesti saha ei ole tuonut minulle mitään.

Kaupan myyjätär, Oksana Ivanova on toista mieltä.

– Isäni on siellä töissä. Hyvä, että meillä on edes jotain mahdollisuuksia, näettehän itsekin, että tällä kylällä ei ole mitään.

Sahan tulo on vilkastuttanut myös kaupan elämää.

– Etenkin kesäaikaan työntekijät käyvät täälläkin ruokaostoksilla.

Toinen asiakas, tyylikäs ja kaunis Ljudmila Grišina, kiteyttää vastauksensa suomalaissahan merkityksestä Impilahdelle yhteen sanaan.

– Nitševoo!