"Paha maa on läpeensä synkkä ja lohduton elokuva. Siinä ei ole nimeksikään huumoria, eikä se anna henkilöhahmoilleen minkäänlaista sovinnon ja sovituksen mahdollisuutta. Paha maa on lohduton näkemys suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa viina ja kirves ovat edelleen uhkakuvia, ja lopussa seisoo se viimeinen erhe. Siis todellinen murheellisten laulujen maa."

Kritiikki piti Paha maata joka suhteessa hyvin tehtynä, mutta loputtoman ahdistavana. Kaupallista menestystä sille ei povattu, mutta toisin kävi. Kevään aikana ylittyi 100 000 katsojan eli suomalaisen menestyselokuvan raja. Jos Paha maa tällä draamallisella rakenteella kykeni saavuttamaan tuollaisen vastakaiun, sen täytyi antaa koskettava hahmo jollekin laajasti ja syvästi koetulle. Kaikki ahdistus ei myy.

Mistä Paha maa itse asiassa kertoo? Jotain inhimillisesti yleispätevää siinä täytyy olla, koska se palkittiin Göteborgin ja Moskovan elokuvajuhlilla, ja se on ehdolla nyt myös Euroopan parhaaksi elokuvaksi. Jotain yleispätevää se kertoo myös suomalaisuudesta, tämä todella on murheellisten laulujen maa. Mutta kertooko se myös jotain erityistä?

Joskus keväällä törmäsin Aku Louhimiehen haastatteluun, jossa hän sanoo elokuvan idean syntyneen jo vuonna 1992. Tuolloin 24-vuotias Louhimies oli lukenut Leo Tolstoin novellin "Väärennetty korkolippu" ja päätti sijoittaa novellin peruskuvion Suomeen. Kaikki elokuvan päähenkilöt ovat tavallisia ja kunnollisia suomalaisia, mutta sitten alkaa tapahtua. Alkusysäyksenä on suomen kielen opettaja, joka saa säästösyistä potkut ja rupeaa juomaan. Opettaja purkaa ahdistuksensa poikaansa ja ajaa tämän pois kotoa, ja poika ryhtyy narkkaamaan, väärentää 500 euron setelin, jonka välityksellä pahan kosketus sitten alkaa kulkea.

Kun elokuvan katsoo tarkkaan, sen tapahtuma-aika ei ole (eurosetelistä huolimatta) "nyt", vaan joskus 10 vuotta sitten, 1990-luvun alkupuolella. Mitä Suomessa silloin oli? Syvä lama, joka vuodesta 1991 lähtien kerta heitolla muutti täällä olemassaolon sääntöjä. Ulkoinen sattuma tyrkkäsi yhtäkkiä satoja tuhansia suomalaisia olemassaolon raakaan taisteluun: työttömyyteen, konkurssiin, asuntoloukkuun, velkavankeuteen. Laman separaattori viskasi joukoittain hyviä ja hyvää tarkoittavia ihmisiä alaviistoon, ulkoreunalle ja syrjäpoluille, ja käynnisti tiheitä "pahan" ketjuja.

Nuori Louhimies saattoi hyvinkin aistia laman mustat voimavirrat ja siirtää ne (tietoisesti tai alitajuisesti) elokuvansa mentaaliseksi maisemaksi. Tätä kautta elokuvan synkeys ja toivottomuus tulisivat uudella tavalla ymmärrettäväksi – mikä samalla selittäisi, miksi elokuva tuon ajan läpi elänyttä katsojakuntaa koskettaa.

Sodan tai laman kaltaisesta järkytyksestä täytyy kulua riittävästi aikaa, ennen kuin sen merkitys alkaa taiteen keinoin olla kunnolla tavoitettavissa. Tuntematon sotilas ilmestyi 10 vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen, ja laman syvimmän vaiheen taittumisesta alkaa nyt olla sama aika. Ehkä Paha maa ei tule olemaan laman Tuntematon, mutta se saattaa olla voimallinen päänavaaja. Jatkoa joka tapauksessa on tulossa. Nyt syksyllä ilmestyy Nina Honkasen "Joka kymmenes vuosi", omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani pankkikriisin uhreista sekä Finlandia-palkitun Hannu Raittilan "Pamisoksen purkaus", romaani Suomen lamasta.