Tai on päässyt.

Viimeksi yrittäessään hän ei päässyt. Hermot pettivät.

Alku sujui niin kuin ennenkin. Auton tavaratilaan termospullo ja eväsleivät, sangot, saappaat, huppari, sutipäinen veitsi ja marjanpoimuri. Vielä voiteita ja suihkeita hillitsemään hyttysiä, mäkäräisiä, polttiaisia, punkkeja ja ensimmäisiä hirvikärpäsiä.

Sitten ei kun maantielle.

Tapa on ollut, että rouva ajaa köröttelee ja haeskelee metsäteiden risteyksiä, joista pääsee poikkeamaan syrjemmälle saalista saamaan.

Ei onnistunut, rouva kertoi. Heti kun vähänkin hidastit, taakse kohahti kiireisempi kulkija, siihen muutaman metrin päähän, niin lähelle, että "tuijotuksen erotti peruutuspeilistä".

Itsesäilytysvaisto käski polkemaan kaasua ja karkaamaan alta, ja niin rouvarukka mennä hujautti puolensataa ylimääräistä kilometriä virran viemänä ja aina uuden auton ahdistamana, ohi marikoiden ja sienikankaiden, henki kurkussa ja uskaltamatta harkitakaan jarrun painamista. Sitten alkoi nelikaistatie, jolta rouva pelastautui rampin kautta huoltoasemalle huokaamaan.

Vapisutti kuulemma ainakin vartin.

Kun joku muukin on ollut havaitsevinaan, että puskurinpussaamiseksi nimetty ajotapa on yleistynyt, niin piti ihan asiakseen kysyä alalla ahkeroineelta tutkijalta, mistä on kysymys.

– Yksinäisyydestä, sanoo hieman yllättävästi saksalaisen tutkimuslaitoksen liikennepsykologi Hans Opel, jonka väitöskirja "Kuolema kintereillä; lyhyt johdatus puskurinpussaamisen psykopatologiaan" on edelleen alan perusteos.

– Sitä paitsi hölmöydestä, pöljyydestä ja piittaamattomuudesta. Mutta näihin tekijöihin on melkein mahdotonta vaikuttaa aikuisväestössä, joten ryhmämme on keskittynyt yksinäisyyteen.

– Yksityisautohan on ihmisen yksityisintä aluetta. Kun sen ovi sulkeutuu, kuljettaja irtautuu ympäröivästä todellisuudesta. Lasin takana tuulee ja sataa, mutta sitä ei tunne. Auto liikkuu ehkä 30 metriä sekunnissa. Tivolin laitteissa sellainen vauhti saisi kiljumaan pelosta, mutta autossa soi musiikki.

– Sitten yhtäkkiä joku on minun tielläni. Minun tielläni! Nopeusmittari näyttää juuri sen verran yli sataa, ettei poliisi sakota. Ja sitten joku tukkii tieni. Jos en heti pääse ohittamaan, turhaudun ja haluan ikään kuin työntää esteen pois edestä. Ehkä myös toitotan torvea ja välkytän valoja.

– Mitä ihmeen tekemistä sillä on yksinäisyyden kanssa?

– Hyvinkin paljon. Jos autossa on esimerkiksi vaimo, lapsia tai työkavereita, joku heistä saattaa kyetä laskemaan, että toisen kannassa roikkuvalla on noin nolla pilkku kaksi sekuntia aikaa reagoida, jos edellä ajava joutuu jarruttamaan.

– Oma ryhmänsä ovat kuljettajat, joilla on pakkomielle harrastaa niin sanottua formulaohitusta. Silloinkin tie olisi pitkälle vapaa, he kiihdyttävät melkein kiinni edellä ajavan puskuriin, mutkittelevat muutaman kerran puolelta toiselle ja heittävät sitten autonsa vasemmalle kaistalle takakulmaa hipoen.

– Tällaiset kuljettajat ovat seuranneet liikaa ja liian yksin F1-kisoja televisiosta. Liikenteessä he hakevat huomiota ja ihailua: "Katsokaa, ihan kuin Schumacher!"

– Heille järjestämme ohjattuja katselutilanteita, joissa terapeutit pyrkivät tukemaan realiteettien tajun palautumista ja kertovat, ettei maantiellä tosiaankaan ole hiekoitettuja turva-alueita, ei pehmustettuja suojavalleja eikä pelastusmiehiä ja sammuttimia sadan metrin välein. Ja kyllä formulakuskeillekin ollaan vihaisia, jos he särkevät lelunsa.

– Tehokkaimmaksi menetelmäksi puskurinpussaajien hoidossa on kuitenkin osoittautunut niin kutsuttu saattohoito. Ryhmämme on kehittänyt erityisen liitäntäaisan, jonka pituus on säädettävissä viidestä metristä kahteen. Terapoitavan auto kiinnitetään sen avulla toisen kulkuneuvon perään. Kuormureita käytetään paljon. Myös Lada 1200:sta ja vastaavista on hyviä kokemuksia.