Työjärjestön mustat numerot ja työläisten armoton riisto vapaatuotantoalueilla olivat keskeisesti esillä Vapaiden ammattiyhdistysten kansainvälisen liiton VAKL:n äskeisessä maailmankonferenssissa Japanissa.

Kokousta VAKL:n päivittämä raportti maailman vapaatuotantovyöhykkeistä ei mairitellut pätkääkään.

Vyöhykkeitä on perustanut alueelleen jo lähes 120 valtiota, useimmat kehitysmaita. Vajaa vuosikymmen sitten vapaatuotannon salli rajojensa sisällä tuskin puolet tästä.

Varovasti arvioiden vapaa-alueiden tehtaissa on tällä haavaa töissä runsaat 42 miljoonaa henkeä, valtaosa heistä naisia ja nuoria.

Työläisten määrä on parissa vuodessa aavistuksen supistunut, mikä johtuu massairtisanomisista erityisesti Meksikon vapaatuotantoalueilla, maquilaseilla. Viimeisimpien tietojen mukaan tämäkin kuoppa on tosin täyttymässä, kun amerikkalaiset tekstiili-, vaatetus- ja elektroniikka-alan monikansalliset firmat hilaavat tuotantoaan taas lähemmäs kotimarkkinoita.

Työlait lainehtivat

Vaikka vapaavyöhykkeiden ja niiden työntekijöiden määrä on kasvanut lähes räjähtäen, vapaa-alueita perustavien maiden luku on noussut maltillisesti.

Valtiot haalivat vapaata tuotantoa rajojensa sisään varsinkin ulkomaisten investointien toivossa. Sijoituksia odotetaan erityisesti nykyaikaiseen teollisuuteen, jotta tuotanto- ja työllisyysrakenteiden uudistus vauhdittuisi ja jotta vapaavyöhykkeet säteilisivät maahan laajemminkin vaurautta ja dynamiikkaa.

Maailmanpankin tutkimusten mukaan tavallisimpia valtioiden täkyjä vapaa-alueille sijoittaville yhtiöille ovat erilaiset rahalliset helpotukset ja tukiaiset mm. tulleissa, veroissa ja tuotantotilojen rakentelussa.

Työlait lainehtivat vapaavyöhykkeillä lähes poikkeuksetta: kaikkinaiset joustot on venytetty äärimmilleen, eikä orjuus ole vyöhykkeiden töistä useinkaan kaukana. Varsinkin amerikkalaiset, korealaiset ja taiwanilaiset maailmanmerkkejä tuottavat suurfirmat paljastuvat tiuhimmin vapaavyöhykkeiden työläisten raaimmiksi sortajiksi.

Edut reppuun a eteen päin

Vapaavyöhykkeiden määrän jyrkästä kasvusta huolimatta harvasta vyöhykkeestä emämaalleen painavaa kultamunaa kuitenkaan kehittyy.

Huipputason uustuotanto tahtoo jäädä pelkäksi bulkiksi, mikä ei kohenna maan muuta tuotantorakennetta ollenkaan. Vyöhykkeiden tuotot eivät usein kata sijaintimaan niihin tekemiä satsauksia ja tuotantolaitokset vaihtavat helposti paitsi vyöhykettä, myös maata ja maanosaa sen mukaan, missä olosuhteet ovat milloinkin edullisimmat.

Jäljelle jätetään saastutettu ympäristö ja terveytensä menettäneet työntekijät. Moni maa varsinkin Afrikassa on raunioittanut jo ennestään hauraan julkisen taloutensakin vyöhykkeidensä tullihelpotuksilla.

ILO määrittelee vapaavyöhykkeen "teolliseksi alueeksi, joka synnytetään suosimalla erilaisin kannustimin ulkomaisia investointeja ja jossa tuontiraaka-aineista valmistetaan teollisesti tavaroita vientiin".

Myös erikoistalousalueista, vapaakauppa-alueista, tullivarastoista, vapaasatamista ja tiedepuistoista puhutaan usein vapaavyöhykkeinä.

Muutamat maailman valtiot, kuten Väli-Amerikan Honduras sekä Intian valtameren saaret Mauritius ja Madagaskar, ovat julistautuneet kokonaan vapaatuotantoalueiksi.

Nykymuotoisten vapaavyöhykkeiden malleina pidetään yleensä 1900-luvun alussa toiminutta Barcelonan vapaakauppa-aluetta ja 1958 perustettua Irlannin Shannonin lentokentällä yhä toimivaa vapaavyöhykettä.

Hikipajojen mekka Kiina

Maailman viidestä tuhannesta vapaatuotantoalueesta yli kaksi tuhatta sijaitsee Kiinassa. Alueiden kaikista 42 miljoonasta työläisestä Kiinassa raataa 30 miljoonaa eli kolme neljännestä.

Vapaatuotannon Kiinaan on houkutellut ennen muuta runsaudenpula työvoimasta ja mitättömät palkkakustannukset.

Kiinan vapaavyöhykkeen työläinen tienaa tunnilta keskimäärin 48 senttiä. Kiinalaisten kanssa vyöhyketuotannosta kilpailevassa Indonesiassa vastaava palkka on kaksinkertainen, Malesiassa ja Filippiineillä nelinkertainen, Meksikossa kahdeksankertainen ja Taiwanissa 20-kertainen.

Ay-liikkeellä ei ole vapaavyöhykkeillä missään päin maailmaa juuri jalansijaa. Kiinassa tilanne on ehkä toivottomin, kun maassa ei ylisummaan suvaita riippumattomia ay-järjestöjä.

Varsinkin kuumana pyörivä pitkälle teollistunut Kiinan kaakkoisosa tuottaa joka päivä kauhutarinoita vapaavyöhykkeiden työläisten kohtelusta: kuinka taiwanilainen elektroniikkatehdas teettää Dongguanin kaupungissa (jossa tehdas on Nokiallakin) 13-tuntista ja sesonkina pitempääkin, seitsenpäiväistä työviikkoa ja maksaa siitä runsaat seitsemän euroa, kuinka työnpaikan vyöhykkeeltä järjestävät agentit pitävät uhriaan vuosia velkavankeudessa, kuinka työläiset saavat poistua tehdasalueelta vain viikonloppuisin, eivätkä saa työaikana puhua toistensa kanssa, kuinka heidät pannaan puoleksi vuorokaudeksi rakentamaan tietokoneiden näppiksiä 35 näppäimen minuuttivauhdilla…

Joissain vyöhykkeiden tehtaissa työntekijöitä sakotetaan nousevasti jokaisesta virheestä tai puetaan punaiseen häpeäpuseroon. Yhdestäkin tehtaan nurmikolla astutusta askeleesta seuraa potkut. Työsuojelua ei ole: tehdasmelua vastaan saa kerran puolessa vuodessa kaksi viikkoa kestävät pumpulisuojaimet, syövyttäviä liuottimia on käsiteltävä puuvillahanskoin, pitkät ja katkottomat työpäivät hämärtävät monitorintestaajien näön.

Eero Kosonen
Natacha David/VAKL