Helsingin Senaatintorin suuressa mielenosoituksessa 16.3. 1956 SAK:n puheenjohtaja Eero Antikainen vakuutti 25 000–50 000 kuulijalle keskusjärjestön selkärangan kestävän:

"Aloittamamme taitelu jatkuu voittoa kohti. Sitä ei voi estää vastustajain propaganda, ei pyrkimys hoitaa maan asioita rikkurivoimin, ei määrättyjen viranomaisten taipumus osoittaa isänmaallisuutta vastapuolta kumartamalla eikä edes jopa maan ulkopuolelle levinnyt tieto STT:n totuudenrakkaudesta ja sen mukaisesta yleislakkoa koskevista uutisista."

Yleislakkoa oli Antikaisen puhuessa ehtinyt kestää jo kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Lakkoon osallistui 423 000 työntekijää ja se käsitti 20 000 työnantajaa. Puheet olivat päivä päivältä koventuneet. Yleislakkoon oli ajauduttu, eikä kukaan uskonut, että se jatkuisi ja jatkuisi. Kun sovintoa ei ollut näköpiirissä, osa yhteiskunnan hyväosaisista alkoi pelätä kommunistikaappausta, lakonikäinen K.-A. Fagerholmin punamultahallitus halusi pysyä työriidan ulkopuolella, työnantajat yrittivät turvautua rikkureihin, ja kun lakossa olleiden huoli jokapäiväisestä leivästä nosti tunteet pintaan, pientä nujakointiakin esiintyi eri puolilla maata. Esimerkiksi Satakunnassa oikeisto mietti, kuten 1920-luvulla oli tottunut, kuinka puolustettaisiin "valkoisen työmiehen" oikeutta punaista työmaaterroria vastaan.

Helsingissä liukkaita ajoteitä oli hiekoittamassa ylioppilaita, upseereja, johtajia, Autoklubin edustajia ja rouvashenkilöitä, jotka kantoivat hiekkaa käsilaukuissaan.

Lakkolaiset vastasivat: he lakaisivat kadut puhtaiksi ja keräsivät hiekat.

Kemi ei toistunut

Syyskuussa Jyväskylän yliopistossa historian tohtoriksi väitelleen Mertasen kirja "Kahdentoista markan kapina? Vuoden 1956 yleislakko Suomessa" etenee kuin dekkari. Se on huolellisesti tehty, luettava (hyvin kirjoitettu) ja mielenkiintoinen opinnäyte. Kaiken lisäksi tekijällä on draaman tajua.

Kuin mausteena Mertanen kuvaa lakonaikaisia kahakoita: huoltoasemilla käytyä "bensasotaa", "Operaatio Iltatähteä", missä veturimiehet tukkivat "laittoman" polttoaineen kuljettamisen tankkiautoilla Ykspihlajan satamasta ajamalla veturin sataman ylikäytävälle, rikkureiden kiinniottamista ja kuljettamista "tuomittaviksi" paikallisiin lakkotoimikuntiin, poliisien asettumista konepistoolein lakkolaisia vastaan Jyväskylässä tai viime hetken väliintuloa, ettei suurten teollisuuslaitosten lämmitystä ajettu alas, kun ulkona oli tulipalopakkanen.

Mahdollisuuksia, vaikka mihin oli, mutta lakko pysyi SAK:n johtamana ja oli vastuullista, järjestäytyneen työväestön toimintaa. Mertanen siteeraa sittemmin omille teilleen kulkeutuneen, lakon aikaisen SAK:n pääsihteerin Olavi Lindblomin toteamusta, että missä muussa maassa olisi voitu järjestää yhtä totaalinen, lähes kolmen viikon lakko ilman ainuttakaan ruumista? Kokemuksia ruumiista Suomessa oli omasta takaa vuodelta 1949 Kemistä ja myöhemmin ruumiita on tullut esim. Englannin 1984–85 kaivoslakosta. Silloin kaivostyöläisiä vastaan olivat konservatiivisen sisäministeri Leon Brittanin, EU:n ex-komissaarin, aseistetut poliisit.

Kuka johtaa?

Mertasen väitöskirjatutkimuksen suurena kysymyksenä on, kuka lakkoa todella johti? Aika yleisen julkisesta keskustelusta syntyneen käsityksen mukaan kommunistit olivat hivuttautumassa yleislakon johtoon ja aikoivat kääntää työselkkauksen "kapinaksi". Lakon ensimmäisen viikon tapahtumat viittasivat tähän.

Kommunistit, jotka Mertasen mukaan hallitsivat suurten joukkokokousten organisoinnin, pyrkivät tuomaan väen kaduille ja toreille toisin kuin sosialidemokraatit: SAK:ta johtaneet demarit, joille lakon alkaminen oli työnantajapuolen aiheuttama työtapaturma, pyrkivät välttämään massojen liikuttelua.

Viikon kestänyt kissa ja hiiri -leikki päättyi siihen, että demaritkin tajusivat joukkokokousten merkityksen. Niinpä eri puolille maata alettiin järjestää tiedotustilaisuuksia, jollainen myös Helsingin suurmielenosoitus marsseineen 16.3. oli.

Siis olivatko kommunistit nousemassa lakon johtoon? Eivät. Mertanen pystyy arkistolähteiden perusteella kokoamaan vankan todisteluketjun: yleislakko oli SAK:ta johtaneiden demareiden aikaansaannos, johtama ja SAK:n demarit ykköspuheenjohtaja Antikaisen ja kakkospuheenjohtaja Vihtori Rantasen johdolla sen myös päättivät.

Toisaalta myös Mertanen tulee vahvistaneeksi yhä yleistyvän tulkinnan siitä, että suomalaiskommunistit eivät olleet vaihtamassa Suomen yhteiskuntajärjestelmää väkivalloin sen paremmin sotien jälkeen, yleislakon aikana kuin 70-luvullakaan. Eivät edes taistolaiset, joiden ei onnistunut vallata edes SKP:tä.

Voitto ja tappio

Mertanen pohtii laajasti kysymystä, jota työväenliikkeessä on aika ajoin mietitty: kannattaako yleislakko aloittaa pelkän palkankorotuksen tähden vai olisiko tavoitteena oltava isompi yhteiskunnallinen kysymys, kuten 1905 tai 1917?

Edelliset johtivat äänioikeuteen, kahdeksan tunnin työpäivään ja muihin yhteiskunnallisiin reformeihin. Entä yleislakko 1956?

Lakon päättyessä 19.3. SAK sai jäsenistölleen ajamansa 12 markan (nuorille ja harjoittelijoille yhdeksän markan) korotuksen tuntipalkkoihin ja vielä periaatepäätöksen työntekijöiden eläkejärjestelmän kehittämisestä. TEL ja LEL syntyivätkin 1962.

Myös työnantajat voittivat, kun valtiovalta leikkasi työnantajamaksuja. Osille halusivat ja pääsivätkin myös lakon ulkopuolella olleet TVK (tuolloin Henkisen Työn Keskusliitto, HTK) ja Akava. HTK:n jäsenet saivat samat korotukset kuin SAK:laisetkin. Sen sijaan akavalaiset saivat selkeästi vähemmän. Työnantajien saamat maksuhelpotukset vaikuttivat muutenkin riittämättömien valtion tulojen vähenemiseen.

Suurin voittaja oli kuitenkin omassa luovutuslakossaan epäonnistunut MTK. Se oli joutunut päättämään elintarvikkeiden ja halkojen luovutuslakkonsa jo kahden päivän kuluttua (3. 3.). Yhtenä syynä oli, että luovutuslakko alkoi riitaisena eikä se pitänyt. Toisaalta esim. "edistysmieliset" osuusliikkeet, kuten Elanto, keräsivät edelleen tuottajilta maidot ja viljat ja lupasivat tilittää ne entiseen tapaan.

Nykytermein E-liike oli SAK:n merkittävä yhteistyökumppani.

MTK pelasi kuitenkin hyvin korttinsa ja uudessa kolmevuotisessa maataloustulolaissa maataloustulo sidottiin 85-prosenttisesti yleisen ansiotason nousuun.

Voitoksi on laskettava myös yleislakon myötä kehittynyt työriitojen sovittelujärjestelmä.

Entä häviäjät? Siinä kun kansa ymmärsi ja tuki yleislakkoa, ja SAK lakon voitti, niin tuleva hintakehitys söi pian palkankorotukset. Toisaalta tuli työeläkejärjestelmä. Valtiovalta menetti verotuloja. Työnantajat hävisivät, jos olivat kuvitelleet nujertavansa SAK:n. Mertasen mukaan SAK vahvistui ja SAK:n sisäinen tila parani demareiden ja kommunistien osalta, mutta SDP:n oma puolueriita hajotti sittemmin SAK:n.

Myös 1958 eduskuntavaaleissa tulleen vasemmistoenemmistön Mertanen laskee yleislakon plussaksi työväestölle (tulihan SKDL:stä maan suurin puolue) ja puolestaan vaalivoittoa sekä SDP:n ja SAK:n hajoamista yleislakon jälkeisiin riitoihin plussaksi oikeistolle.

Työ vai liitto lakossa

Viimeiset kansantalouden kannalta yhtä raskaat lakot olivat 1971 metalliteollisuudessa ja rakennusalalla. Niiden jälkeen lakoista on tullut selvästi kohdennetumpia. Ehkä mainioin lakkometodi oli muutama vuosi sitten lääkäreillä, jotka lakkoilivat julkisella sektorilla ja tekivät töitä julkisin varoin tuetulla yksityisellä sektorilla. Menettely kuvaa myös lakkokäsitteen levenemistä: kun työt ovat lakossa, niin töitä ei tehdä. Niitä tekevä on rikkuri.

Nykyään näyttää olevan muotia, että lakonalaiseksi työksi voidaan lukea vain toisen liiton tai keskusjärjestön jäsenten tekemä työ. Omaa työtä voidaan tehdä, kun vaihdetaan liittoa tai keskusjärjestöä.

Harvapa rikkurin leimaa otsaansa haluaisi.

Yleislakon aikaisten kahinoitten tuomioita jaettiin alioikeuksista korkeimpaan oikeuteen asti. Viimeinen KKO:n tuomio annettiin elokuussa 1960. Koska rangaistus oli alle vuoden mittainen, niin yleislakon (kuten aikanaan myös Kemin lakon) jälkeen säädetty armahduslaki vapautti tuomitut.

Mertasen 400 sivua yleislakkoa on merkittävä tutkimuksena, mutta se helpottaa myös suhteuttamaan: asiat, joista tänään kiistellään tai joita työväestö pyrkii parantamaan, ovat jatkoa kysymyksille, kuinka työelämän epäkohtia tulisi ratkoa ja mihin suuntaan yhteiskuntaa olisi kehitettävä.

Pentti Peltoniemi