Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen (PTT) maatalousekonomisti Perttu Pyykkönen on selvittänyt kolmiosaisessa tutkimusprojektissa maatalouden rakennekehitystä.

Raporttien sanoma on karu: Itä- ja Pohjois-Suomen maatilojen lukumäärä on vähentynyt eniten. Tämä perustuu siihen, että tilakoko varsinkin Pohjois-Savossa on ollut keskimääräistä pienempi ja suhteessa suurempi osa on ollut karjatiloja, joilla luopumisalttius on ollut kovempi.

Länsi- ja Etelä-Suomessa tilamäärän väheneminen on ollut jonkin verran hitaampaa. Tukea saaneiden tilojen määrää väheni Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa vuosina 1995—2000 runsaan neljänneksen (26—28 %), Etelä- ja Länsi-Suomessa vajaan kuudenneksen (15 %) ja koko maassa keskimäärin vajaan viidenneksen (19 %).

Sinänsä mielenkiintoista on, että tilamäärän väheneminen ei ole vaikuttanut esim. viljellyn peltoalan määriin: kokonaispeltoala on säilynyt runsaana kahtena miljoonana hehtaarina. Tämä selittyy Pyykkösen mukaan mm. sillä, että kun maatalouden harjoittaja lopettaa, niin yhä useammin tilan maat vuokrataan ja – tosin harvemmin – myydään. Nyt jo 2/3 uusista lisäpeltohehtaareista on vuokrattu. Joka tapauksessa kehitys on johtamassa tilakoon kasvuun.

Suomen keskimääräinen viljelty peltoala on 29 ha, mikä on saman verran kuin Irlannissa, hieman vähemmän kuin Ruotsissa (35 ha), mutta enemmän kuin Itävallassa (16 ha) ja Hollannissa (18 ha). Selvästi suuremmat tilakoot ovat Tanskassa (48 ha), Ranskassa ja Saksassa (42 ha). Tiedot perustuvat Martti Patjaksen tutkimukseen Maatalouden tukijärjestelmien merkitys Suomessa ja EU:ssa (PTT:n raportteja 183/2002).

Tila työllistää puolitoista

Suomen 70 000 maatilaa työllistää vajaat 110 000 henkilöä, mikä merkitsee keskimäärin puoltatoista työntekijää tilaa kohden. Luvussa ovat mukana sekä päätoimiset maatalousyrittäjät että palkattu työvoima, kuten lomittajat.

Palkatun työvoiman osuus maatalouden työpanoksesta on viidennes (19 %). Kaikista työllisistä maatalous työllistää vajaat viisi prosenttia. Patjaksen mukaan vastaavat luvut ovat Ruotsissa, Hollannissa ja Saksassa kolme, Tanskassa ja Ranskassa neljä, Itävallassa kuusi ja Irlannissa kahdeksan prosenttia.

Maa- ja metsätaloudessa toimivien osuus elinkeinossa toimivasta väestöstä on romahtanut kahdeksasosaan 50 vuodessa ja kolmasosaan 25 vuodessa eli 40 prosentista viiteen. Jos kehityksessä haluaa nähdä myönteistä, niin se on poistumien hidastuminen sitten 1960-luvun. Tuolloinhan — ja vielä 1970-luvun alkuvuosina — suuri osa maaseudun liikaväestöä joutui muuttamaan Ruotsiin töihin.

Oma kuriositeettinsa on, että 70 000 tilaa kykenee tuottamaan saman määrän elintarvikkeita, mihin kymmenen vuotta sitten tarvittiin lähes kaksinkertainen määrä tiloja ja kolmannes enemmän henkilöstöä. Tämän voi tulkita myös niin, että maataloudessa työn tuottavuus on reippaasti parantunut. Osa työstä on korvattu pääomalla, mikä on puolestaan syönyt osan tuottavuuden kasvusta.

100 000 euron investoinnit

Elinkeino- eli toimialarakenne on muuttunut nopeasti lyhyessä ajassa. Maatalouselinkeinon kannalta katsottuna muutos on käytännössä merkinnyt 4 000—5 000 tilan luopumista päätoimisesta tuotannosta vuosittain. Uusia yrittäjiä on vuositasolla runsas tuhat. Toisaalta ei kiertokaan ole kovin nopea.

Edellinen maatalousministeri Raimo Tammilehto onkin huomauttanut, että maatilan omistajavaihdos tapahtuu keskimäärin kolmesti vuosisadassa eli yksi sukupolvi hoitaa tilaa 33 vuotta. Väestön keski-iän kasvaessa tilan omistajavaihdos venyy ja usein uusi isäntäpari pääsee aloittamaan itsenäisenä maatalousyrittäjänä vasta noin 45-vuotiaana.

Maatilat ovat pääomavaltaisia yrityksiä, ja uusi yrittäjä joutuu sijoittamaan tilaansa keskimäärin noin 100 000 euroa (0,6 mmk). Investoinneista vain noin kymmenesosa pystytään rahoittamaan omalla pääomalla, loppuosa rahoitetaan käynnistystuella, valtion ja korkotukilainalla sekä normaalilla pankkilainalla.

Pyykkönen arvioi, että sukupolvenvaihdoksen jälkeisen viiden vuoden kuluessa tilaan sijoitetaan vielä suunnilleen sama summa lisää.

Lisäpellon hehtaarihinta on tällä hetkellä Etelä-Suomessa lähes 6 000 euroa (35 000 mk), Länsi- ja Keski-Suomessa 4 500 euroa (27 000 mk) sekä Itä- ja Pohjois-Suomessa 2 500 euroa (15 000 mk).

Pyykkösen mukaan hehtaarin mediaanihinta ns. vapaissa kaupoissa oli viime vuonna noin 4 000 euroa, mikä on 50 pros. enemmän kuin 1990-luvun puolivälissä, jolloin EU-ratkaisu painoi hintoja alas.

1990-luvun alun laskusuhdanne ja EU-jäsenyyden tuomat synkät tulevaisuudenkuvat romahduttivat maatalouden investoinnit. Nyt niiden taso on noussut ja huippu saavutettiin 1999. Koneita, kalustoa ja rakennuksia hankitaan sekä perusparannetaan vuosittain noin 850 milj. eurolla (5 mrd. mk). Vertailun vuoksi: paljon puhuttu, työllistävä uusi ydinvoimala on investointina vain runsaan kahden vuoden maatalousinvestoinnit.

Maataloustuki tarpeen

Suomessa maataloutta on tuettu 1950-luvulta. Syinä ovat olleet alue-, väestö- ja poliittiset tekijät, mutta ennen kaikkea huoli leivän riittävyydestä. Ennen EU-jäsenyyttä maatalouden tukijärjestelmä perustui pääosin alue-, tuotanto- ja vientitukiin, joilla vaikutettiin suoraan viljelijöiden saamiin tuottajahintoihin.

Maataloustulolakien avulla kompensoitiin tuotantokustannusten nousua, ohjattiin maatalouden tulokehitystä ja rajoitettiin tuotannon kasvua. Martti Patjaksen mukaan EU-jäsenyys laski tuntuvasti tuottajahintoja, koska mm. rajasuoja poistui.

CAP, EU:n yhteinen maatalouspolitiikka, sanelee ehdot, joiden pohjalta Suomessakin toimitaan. Tällä hetkellä toteutettavan Agenda 2000:n mukaisesti tavoitteena ovat suorat tuet, joilla mahdollistetaan elintarviketuotanto siten, että tuottajat saavat oman leipänsä ja kuluttajat omansa kohtuuhintaan.

Kirjanpitoaineistosta tehtyjen tilalaskelmien mukaan tämä toteutuu käytännössä siten, että esim. Hollannissa tukien osuus tilojen kokonaistuotosta oli noin prosentti ja Suomessa 30—40 pros. Eri laskelmien perusteella suomalainen tila on elinkelpoinen noin 40—50 pros. tukitasolla. Tilastokeskuksen Maatilatalouden yritys- ja tulotilaston mukaan tukien osuus tilan tuloista vuonna 2000 oli 42 pros.

Tilojen keskimääräinen verotettava tulo oli samana vuonna 32 000 euroa (190 000 mk), josta noin 40 pros. oli peräisin maataloudesta, loput esimerkiksi urakoinneista. Keskimääräinen vero teki 9 300 euroa (55 000 mk) eli runsaat 29 pros. Puolet verosta oli valtionveroa. Tilan tulot sisältävät kaikkien tilalla työskentelevien, eli keskimäärin puolentoista, henkilön tulot.