Tilastojen kaivelu yhdistettynä viimeisimmän työvoimatutkimuksen antiin kertoo monia mielenkiintoisia seikkoja. Mirja Tiisanoja on Hyvinvointikatsaukseen 1/2002 kirjoittamassaan artikkelissa rajannut suuret ikäluokat vuosina 1945-1954 syntyneisiin ja nimennyt ne osuvasti työn sukupolveksi. Mainittuina vuosina lapsia syntyi lähes kaksin- tai puolitoistakertainen määrä nykyiseen verrattuna. Vuoden 2001 työvoimatutkimuksen mukaan tuolloin syntyneiden osuus koko työvoimastamme on yli neljännes. Miesten ja naisten työelämään osallistuminen on suurissa ikäluokissa tasa-arvoista: sadasta miehestä 86 ja naisesta 85 kuuluu työvoimaan.

Työllisiä ikäryhmästä oli tutkimusvuonna noin 80 prosenttia. Työttömien 6 prosentin osuus merkitsee yhteensä 50 000 vailla työtä olevaa. Työttömyyden pitkittyminen iän myötä näkyy suurissa ikäluokissa selvästi, sillä lähes neljä kymmenestä työttömästä oli etsinyt töitä pitempään kuin vuoden.

Suurista ikäluokista peräti kolmannes on puurtanut työelämässä kansa- tai keskikoulun oppien ja työelämässä hankittujen taitojen varassa ja tutkimusvuotena työttöminä olleista lähes puolella oli perusasteen koulutus. Perinteisissä duunariammattilaisissa on paljon sotien jälkeisinä vuosina syntyneitä, mutta sairaala-apulaisten, kotiavustajien, siivoojien ja teollisuustyöntekijöiden lisäksi jalansija on vankka myös virkamieskunnassa ja järjestöjohtajissa. Aliedustusta suurilla ikäluokilla on esimerkiksi IT-alan asiantuntijoissa ja yllättäen myös luokanopettajissa.

Isoihin ikäluokkiin kuuluvien naisten ja miesten työsuuntautuneisuus näkyy myös siinä, että he ovat useammin kokoaikatyössä kuin palkansaajat yleensä. Kokoaikainen työnteko vastaa myös suurten ikäluokkien omia toiveita, sillä kolme neljäsosaa koko joukosta pitää 35—40 tunnin työviikkoa toivottavana. Oman työaikansa lyhentämistä haluavista puolet tahtoisi Tiisanojan tulkinnan mukaan luopua ylitöistä.

En tiedä, löytyykö työvoimatutkimuksesta tieto eri ikäluokkien työelämään tuloiästä. Joka tapauksessa suurista ikäluokista melkoinen joukko ja nimenomaan perinteisissä työntekijäammateissa leipänsä tienanneet ovat aloittaneet työnteon 1960-luvulla reilusti alle kaksikymppisinä. Eipä siis ihme, että heistä monet tuntuvat pitävän uutta joustavaa vanhuuseläkeikää ja sen lupaamaa reilusti isompaa eläkettä saavuttamattomana herrojen herkkuna.

Työkyvyttömiä on suurissa ikäluokissa selvästi enemmän kuin työttömiä, jo lähes 75 000.

Viime vuosina on paljon puhuttu työssä jaksamisesta ja työkyvyttömyyden ehkäisystä. Nyt, kun suuriin ikäluokkiin kuuluvien eläkkeelle siirtyminen on alkamassa, on työpaikoilla kiire tehostaa työsuojelua ja yhteistoimin toteuttaa sellaisia työaika- ja muita järjestelyjä, joilla edistetään ikääntyvien työssä jaksamista. Yksi hyvä konsti olisi lisätyövoiman palkkaaminen. On syytä muistaa, että 1990-luvun lamavuosina parhaassa työiässä olleet suurten ikäluokkien duunarit puskivat nurkumatta lamatalkoissa, kun heitä vanhempia saneerattiin eläkeputkeen eikä nuorempia otettu tilalle. Jos heidän todella halutaan jatkavan työelämässä peräti vanhuuseläkeikään asti, on kiireesti siirryttävä puheista tekoihin. Loputtomasti ei voi kiristää työtahtia ja lisätä tehokkuutta. Työpaikoilla on rakennettava omat seniori- , kisälli- ja sukupolvenvaihdosohjelmat ja toimittava niiden mukaan. Ja entistä useampien pomojen on elettävä niin kuin opettavat: eläkkeelle vasta, kun laki sallii! Pistää kuulemma vihaksi, että varhaisesta eläkkeelle pyrkimisestä syytetään väsyneitä Virtasia ja Lahtisia, vaikka se myhäillen sallitaan vireälle pomo Isopaljolle.