Heti ex-päätoimittajan esittämän painostusväitteen jälkeen kyseiset erityisavustajat kiirehtivät kiistämään painostuksen. He eivät edes muista olleensa yhteydessä päätoimittajaan viime vuosien aikana. Näin oltiin klassisessa "sana vastaan sana" -tilanteessa.

Ottamatta kantaa kumpi osapuoli asiassa puhuu totta ja kumpi ei – koska minun tiedoillani siihen ei ole edes mitään mahdollisuutta – on pakko hämmästellä, kuinka vähällä suomalainen media asian käsistään päästi. Sähköisen median mielenkiinto uutista kohtaan näytti laimenevan päivän edetessä. Seuraavan aamun Helsingin Sanomatkaan ei antanut paljon näkyvyyttä asialle.

Iltapäivälehtiä asian olisi luullut kiinnostavan erityisesti. Ehkä ymmärrettävästikin Ilta-Sanomat tyytyi pikku-uutiseen. Mutta mikä selittää kilpailevan Iltalehden täydellisen vaikenemisen asiasta? Ja sama hiljaisuus asian ympärillä on jatkunut koko mediassa tätä kirjoitettaessa kohta lähes viikon ajan. Eduskunnan kyselytunnilla asia hieman nousi esiin, mutta ei mainittavasti.

Kuitenkin päätoimittajan esittämä väite on raskaasta sarjasta. Eikö nyt olisi tutkivan journalismin paikka jos koskaan. Eikö nyt jokaisen riippumattoman ja kriittisen journalistin pitäisi selvittää, kumpi osapuoli puhuu totta. Totuushan kuitenkin on se, että toinen osapuoli – päätoimittaja tai erityisavustajat – valehtelee. Eikä kyse ole mistään pikkujutusta, vaan siitä painostettiinko päätoimittajaa vai ei. Kyllä pienempienkin asioiden perässä on juostu.

Jutun tutkimista vaikeuttanee se, ettei päätoimittaja – todennäköisesti entisen työnantajansa kanssa tekemän erosopimuksen perusteella – saa kertoa asiasta julkisuuteen. Eikä ole uskottavissa, että hallituksen erityisavustajatkaan haluavat asialle suurta julkisuutta, sillä silloin myös heidän esimiehensä joutuisivat väistämättä enemmän tai vähemmän kiusalliseen tilanteeseen.