Tällä hetkellä Suomen BKT on ennätyslukemisssa. Talouskasvu on ollut useita vuosia suhteellisen hyvässä vauhdissa. Myös uusia työpaikkoja on syntynyt kohtuullista tahtia. Myönteisestä kehityksestä huolimatta osa väestöstä ei kuitenkaan ole päässyt nauttimaan kasvun tuomasta hyvinvoinnista. Suomessa on edelleen liian paljon työttömiä, liian paljon syrjäytyneitä, liian paljon köyhiä.

Köyhyysongelman poistamiseksi muutamat tutkijat ja poliitikot ovat esittäneet perustulon, kansalaispalkan käyttöönottoa. Joidenkin arvioiden mukaan perustulon määrä voisi määräytyä EU:n köyhyysrajan mukaan, joka tällä hetkellä Suomessa yksin asuvalla aikuisella on noin 750 euroa.

Ajatus kansalaispalkasta saattaa yhtäkkiä kuullostaa hyvältä ratkaisulta, mutta siinä on monia heikkouksia, joita suomalainen yhteiskunta ei välttämättä kestäisi. Perusongelmaksi nousisi todennäköisesti se, mitä kansalaispalkkajärjestelmä tekisi Suomen työllisyysasteelle. Perustulosta kun saattaisi helposti muodostua liian houkutteleva vaihtoehto perinteiselle palkkatyön tekemiselle.

Varsin yhtä mieltä Suomessa ollaan siitä, että varallisuus ja hyvinvointi syntyvät vain työtä tekemällä. Mitä korkeampi työllisyysaste, sitä parempi ja kestävämpi hyvinvointi. Kansalaispalkka – etenkin jos siitä tulisi subjektiivinen oikeus – romuttaisi tämän perusyhtälön.

Kokonaan toinen asia köyhyydestä puhuttaessa on se, että kansantalouden makrolukuja tarkastellessa meillä pitäisi jo nyt olla varaa poistaa köyhyys Suomesta. Viime vuosina tulo- ja varallisuuserot ovat kuitenkin lisääntyneet eli yhteisellä työllä ansaittu varallisuus on jakautunut aikaisempaa epätasaisemmin.

Yhteiskunnallisessa tulonjaossa rahaa tuntuu riittävän muun muassa optioihin ja osinkoihin, mutta ei juurikaan sosioekonomisen janan toiseen päähän. Toivottavasti Suomi ei ole ottanut lopullista askelta sellaista yhteiskuntaa kohti, jossa kansankunnan kahtiajako voimistuu entisestään. Jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Oli kyse sitten absoluuttisesta tai suhteellisesta köyhyydestä.