Puolet tästä joukosta eli joka kymmenes kaikista työllisistä jää palkallaan jopa alle puoleen keskiarvotulosta, mitä pidetään köyhyyden rajana.

Palvelualojen liitto Verdi ja elintarviketyöläisten NGG käynnistivät maaliskuussa kampanjan, jonka tavoitteena on ensin 7,50 ja myöhemmin 9 euron vähimmäispalkka tunnilta.

Tällä hetkellä etenkin maan itäosista löytyy paljon työehtosopimuksia, jotka eivät pääse lähellekään näitä lukuja. Esimerkiksi parturi-kampaaja tienaa tietyissä osavaltioissa 2,75 euroa, lihanleikkaaja 4,5 euroa ja vartija 5,25 euroa tunnilta.

Aihe on tämän kevään kuuma teema myös ay-keskusjärjestö DGB:ssä.

– Olemme keskellä neuvotteluja siitä, miten voimme toimia yhdessä, kuvailee varapuheenjohtaja Ursula Engelen-Kefer.

Liitoilla on kiire löytää yhteinen kanta, jotta ne ehtivät vaikuttaa tekeillä olevaan lakiin riittävän varhaisessa vaiheessa.

– Sosialidemokraatit ovat luvanneet lakiehdotuksen syksyyn mennessä ja kristillisdemokraatit ovat tehneet selväksi, etteivät he asetu sitä vastaan, kunhan summa on sopiva – mistä heillä on varmasti alemmat odotukset kuin meillä, selventää 62-vuotias kansantaloustieteilijä, jonka erikoisala DGB:ssä on juuri työ- ja sosiaalipolitiikka.

Rakennusalalla minimipalkoista sovittiin jo vuosia sitten, kun työmaille tulvi halpaa ulkomaista työvoimaa. Alaraja on koulutuksesta riippuen 9 tai 12 euroa tunnilta, maan itäosissa viidenneksen vähemmän.

– Hallitus on alustavasti sopinut samanlaisesta käytännöstä siivousalalle, ja nyt neuvotellaan vuokratyövoimasta alasta riippumatta, Engelen-Kefer kertoo.

– Tämä on iso mahdollisuus ay-liikkelle, hän uskoo.

Terhi Brusin
Berliini