Mielessäni on taas viime aikoina pyörinyt katkelmia M.A. Nummisen kai jo 1970-luvulla tekemästä Työlaulusta. Se kiteyttää oivalla tavalla työn merkityksen.

"Isällä on, äidillä on, kummallakin on työ" , mikä on tärkeää, "jotta perhe syö"; palkkapäivänä ostetaan "tuiki tarpeellista, ja joskus jotain ylimääräistä".

Sanoma on, että perhe elätetään työtä tekemällä. Arki on välillä kiireistä, mutta kaikki ehditään tehdä, vaikka välillä vähän viivytään! Laulun sävellaji vahvistaa positiivista suhtautumista työhön, ja kertosäe loppuu sanoihin "työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen".

Kyselytutkimusten mukaan työ ei enää ole suomalaisille elämän ykkönen. Ay-liikkeen tämä tieto on syystäkin pistänyt miettimään, missä mättää. Vielä kymmenen vuotta sitten SAK:laisista naisista lähes kuusi kymmenestä ja miehistäkin yli puolet piti työtä erittäin tärkeänä elämänsisältönä. Nyt tätä mieltä on reilusti alle puolet SAK:n jäsenistä.

Työ on menettänyt merkitystään sekä naisten, mutta erityisen selvästi duunarimiesten keskuudessa. Kun näin on käynyt, on tuntosarvet suunnattava sinne, missä työtä tehdään eli työpaikoille.

Työelämän kehitystä luotaavat tutkimukset vahvistavat arkikokemuksia siitä, että työoloissa on tapahtunut muutoksia sekä hyvään että huonoon suuntaan ja että työpaikkojen välillä on suuria eroja.

Työministeriön tuoreella tutkimuksella on kehitystä hyvin kuvaava nimi: Työn mielekkyys ja mielettömyys. Tämäkin tutkimus todistaa, että työssä viihtymistä lisäävät itsenäinen ja haasteellinen työ ja hyvä työilmapiiri. Mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhön, laillinen meno ja reilu meininki ovat avainasioita. Myönteinen palaute nostaa työntekijän itsetuntoa ja lisää työstä tykkäämistä. Päinvastainen tilanne muuttaa työnteon välttämättömäksi pahaksi.

Työn arvostuksen palauttaminen onnistuisi, jos entistä useammalla työpaikalla tietoisesti pyrittäisiin kehityksen myönteiselle kehälle. Kun työntekijöitä ruvettaisiin käytännössäkin pitämään oman työnsä parhaina asiantuntijoina ja ajattelevina yksilöinä – ei siis pelkästään kustannustekijöinä – työ maistuisi ja tuottavuus nousisi. Työssä ei käytäisi pelkästään palkan takia vaan myös siksi, että se tuo tekijälleen "mielen niin iloisen".

Työelämän tutkimusten tarkemmassa syynissä on myös tärkeää tunnistaa erot duunarien todellisuuden ja pomojen maailman välillä. Johtavassa asemassa olevien on monella tapaa helpompaa vaikuttaa työnsä sisältöön kuin johdon ja valvonnan alaisten lattiatason tavisten. Käskijöillä on aina hulppeampaa kuin käskettävillä. Tässä suhteessa on tapahtunut jopa taantumista työntekijäasemassa olevien tappioksi: SAK:laisten naisten ja miesten mahdollisuudet vaikuttaa omassa työssään esimerkiksi työtahtiin ja työmenetelmiin ovat kymmenessä vuodessa heikentyneet.

Ei ole yllätys, että työministeriön tutkimuksen mukaan juuri korkeassa asemassa olevat ovat työhönsä kaikkein tyytyväisempiä. Selvähän se: heidän työssään täyttyvät hyvän työn tunnusmerkit: haasteellisuus, itsenäisyys, mielenkiintoisuus. Eikä palkassa ja muissa työsuhteen ehdoissa pitäisi olla valittamista.

Viime viikkoina on julkistettu tietoja pörssiyhtiöiden johtajien muhkeista palkankorotuksista. Suurimmat korotukset näyttävät menneen niille isopomoille, joiden johtamista yhtiöistä on eniten jaettu lopputilejä duunareille. Jos jokin, niin tämä on sitä SIKA EPISTÄ. Onko niin, että saneeraaminen muuttuu mielekkääksi työksi, kun siitä maksetaan tarpeeksi likaisen työn lisää? Sitä paitsi huippujohtajilla on myös ikioma muutosturva eli johtajasopimukset kultaisine kädenpuristuksineen. Ne on tehty siltä varalta, etteivät omistajat jonakin päivänä olisikaan tyytyväisiä yrityksen kurssikehitykseen ja liian lepsuun johtajaan.

Joidenkin mielestä tällainen asioiden rinnastaminen on halpamaista populismia, joka houkuttaa kansaa yhteen pahimmista kuolemansynneistä eli kateuteen. Mutta eivätkös yritysten suuromistajat ja heidän johtajarenkinsä ole puolestaan toisen ison tuhmuuden eli ahneuden sokaisemia?