Pitkinä iltapuhteina on kyhätty seikkaperäisiä selvityksiä tuloista ja varallisuudesta sekä varsinkin niistä kuluista, joita verotettavan tulon hankkimisesta on verovelvolliselle koitunut.

Saattaa kuulostaa ikävältä puurtamiselta, mutta itse asiassa työ on tuottanut syvää tyydytystä. Joka ainoa onnistuneesti osoitettu ja perusteltu kymmenen markan vähennys on pelastanut jopa neljä markkaa verottajan säkistä omaan kukkaroon, ja se jo tuntuu jossain.

Vaan ohi on sekin riemu.

Nyt posti tuo esitäytetyn ehdotuksen, johon tietokone on merkinnyt verottajalle ilmoitetut tiedot.

Ehdotusta verovelvollinen voi täydentää tarpeen mukaan. Tuloja tuskin on jäänyt pimentoon kerrottavaksi asti, joten tarve taitaa keskittyä vähennyksiin.

Syyskuun viidentenähän tuli ostetuksi ensimmäisen luokan postimerkki, ja lyijykyniäkin on haettu tukusta koko paketti.

Tämmöiset kulut on ollut tapana osoittaa kuitein ja sillä selvä, mutta nytpä verottaja vekkuli onkin ilmoittanut, että sitä sälää se ei enää vaivoikseen huoli, turha lähettää. Verottaja luottaa minkä luottaa ja verottaa ilmoitetun perusteella.

Kuitit kuitenkin pitää tallettaa ja säilyttää vähintään seitsemän vuotta siltä varalta, että verotarkastajaa alkaa joskus 2010-luvun alussa ajatteluttaa, onkohan verovelvollinen tosiaan hankkinut vuonna 2005 ukulelen yksinomaan verotettavan tuon hankkimista varten vai onko soitellut osin ihan vaan omaksi ilokseen.

Ilmoitan täten jo etukäteen, etten tule selviytymään minulle uskotusta urakasta. Seitsemän vuotta on pitkä aika, ihminen on katoavainen ja kuitit vielä katoavaisempia.

Suuri osa vähennysten kuiteista on paperia, joka ei siedä a) lämpöä, b) kylmyyttä, c) painetta, d) hankausta, e) muuta kosketusta, f) pvc-muovia, g) kemikaaleja, h) kosteutta, i) ikääntymistä eikä juuri muutakaan.

Joka kuitista olisi siis otettava tuoreeltaan arkistointikelpoinen valokopio. Se olisi kai todistutettava aidoksi vähintään kahdella luonnollisella henkilöllä. Mistä nekin löytää? Jos löytää, niin uskovatko näkemättä, että paperisakset ovat ihan oikeasti olemassa ja kunniallisissa toimistotöissä eivätkä peilikaapissa parran pätkimistä varten?

Entä jos eteen tulee muutto? Tiedossa on, että muutossa katoaa keskimäärin neljännes paperiroinasta, kuiteista kumminkin yli puolet. (Takuukuiteista kaksi kolmannesta.)

Jospa dementia ehtii ennen verotarkastajaa. Kuitteja on, mutta ei harmainta aavistusta, mikä on tämä viipotin, joka maksoi 3,69 euroa, ja kuka on tämä Jokunen, jonka luona on ajeltu edestakaisin muka työasioissa.

Joutuuko perikunta vastuuseen, jos paapan jäljiltä löytyy vain lukukelvottomaksi himmenneitä lappusia?

Pitäisikö kuiteille varata pankista tallelokero? Olisiko sen vuokra vähennyskelpoinen meno?

Voisiko joku vikkelä yrittäjä kehittää arkistointipalveluja kuittien kanssa kamppaileville? Löytyisikö jostain kuivaa, viileähköä ja hämärää, mieluiten homeetonta navettaa vai ovatko kaikki jo muistelmiaan valmistelevien valtiomiesten käytössä?

Onko pelättävissä, että perinteinen pimeä kuittikauppa laajentaa yksityiselle puolelle ja alkaa tilauksesta toimittaa kuitteja kadonneiden tilalle? Kysymys on sentään varovaisestikin arvioiden satojen tuhansien eurojen markkinoista.

Riittävätkö Suomen oikeuslaitoksen resurssit odotettavissa olevaan massakäräjöintiin?