Suomen jäsenyyshakemuksen lähtökohtana 1992 oli arvio, että Suomen kansalliset edut ovat parhaiten puolustettavissa EU:n kautta. Jäsenyyskampanjan aikana 1992–94 valtiovalta pyrki käsitykseen, että Suomen ulkopolitiikka ja turvallisuuspoliittinen asema eivät tule radikaalisti muuttumaan jäsenyyden myötä, koska integraatio ei ole voimakkaasti etenemässä EU:ssa näillä aloilla.

Alusta alkaen pyrittiin myös mielikuvaan, ettei Suomen suhteissa EU:hun ollut ongelmia. Suomea kohdeltiin tasavertaisesti muiden jäsenmaiden kanssa ja jäsenyysneuvottelut etenivät kitkattomasti.

Jo jäsenyyssopimuksen maatalouskohtien neuvotteluissa todellisuus osoitti toista. Sittemmin suurten ja pienten EU-jäsenmaiden välinen vallanjako on osoittautunut pysyväksi ongelmaksi. 1999 mallikkaasti hoidetun puheenjohtajuuskauden ansiosta Suomen on arvioitu onnistuneen profiloitumaan edukseen Tanskaan ja Ruotsiin nähden, joita pidetään EU:ssa jarrumiehinä. Valtiovalta on pyrkinyt tekemään Suomesta painoarvoltaan suuren pienen EU-maan.

Menestys puheenjohtajakaudella ei perustunut siihen, että Suomi olisi ajanut suoranaisesti kansallisia etujaan vaan siihen, että Suomi pikemminkin luopui niistä ja valitsi tavoitteekseen jo valmiiksi unionissa realistisina pidettyjä asioita.

Asiantuntijoiden mielestä Suomen on ylipäätään vaikea menestyä EU:ssa muuten kuin edistämällä sellaisia hankkeita, jotka ovat jo EU-tapetilla. Suomi ei aikanaan jäsenyysneuvotteluissa yksiselitteisesti onnistunut saavuttamaan tärkeimpiä neuvottelutavoitteitaan.

Jäsenenä nimenomaan Suomen kansalliset tavoitteet, kuten pohjoinen ulottuvuus, elintarvikevirasto, korkeat EU-virat ja Lipposen komission puheenjohtajuuskampanja ovat olleet vastatuulessa. Suomen kansallisen edun ja EU:n edun yhteensovittaminen ei ole itsestäänselvyys.

EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (ETPP) ei vielä 1995 ollut näköpiirissä ja tämä tarjosi valtiovallalle mahdollisuuden puhua julkisuudessa pitkään jopa puolueettomuuden jatkumisesta. Kyseisestä sanasta luovuttiin vasta pakon edessä joulukuussa 1993, kun Suomi joutui hyväksymään Brysselissä ulkopoliittisen julistuksen ja sitoutumaan unionin YUTP:hen.

Kuten tiedämme turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta yhdentymisestä tuli nopeasti totta. Suomi on nyt mukana sekä EU:n nopean toiminnan joukoissa että puolustusvirastossa. Samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten valtiovalta luottaa voimakkaasti sanan voimaan. Nyt liittoutumattomuus–sanan tehtävä on estää Suomen lukeminen automaattisesti Nato-maaksi.

Kansainvälisen aseman lisäksi EU on vaikuttanut ulkopoliittiseen innovatiivisuuteen. Erityisesti verrattuna 1970-lukuun Suomelta tuntuu kadonneen maailmanpoliittinen missio ja aloitekyky. Ilmeisesti EU-kuvioihin sisään meneminen ja niistä kärryillä pysyminen vie paljon voimavaroja. Tässä mielessä ulkoministeri Tuomiojan panostukset globalisaation hallintaan Helsingin prosessissa ja presidentti Halosen ILO:n maailmankomissiossa ovat kaivattuja avauksia.

Suomen ulkopolitiikan tehtävä ei voi olla vain oman tai EU-edun ajaminen. EU:n kautta ei voida ajaa kaikkia asioita ja siksi Suomella on oltava myös maailmanlaajuisesti merkittäviä tavoitteita. Tämäkin on realismia.