Kapellimestari Tomas Hanus nostaa tahtipuikkonsa. Viulistit asettavat instrumenttinsa vasemmalle olkapäälleen ja kohottavat kätensä vaakasuoraan, soittoasentoon. Neljä poikkihuilua seuraa perässä, samoin muut instrumentit. Nopeasti laskien valmiina on noin 60 soittajaa.

Leos Janácekin hivelevät sävelet alkavat virrata kuunsirpin muotoisesta harjoitussalista, kaksi kerrosta maanpinnan alapuolelta Helsingin Mannerheimintiellä sijaitsevassa oopperatalossa.

Tšekkiläisen oopperan Katja Kabanovan toiseen ensi-iltaan on yhdeksän päivää ja oopperan orkesterilla on yhteisharjoitus solistien kanssa.

Yksi jos toinenkin muusikko venyttelee jalkojaan, hakee mukavaa asentoa säädettävällä tuolilla. Yksi tuoli on erilainen, korkeampi ja pyöreä, ilman selkänojaa. Sillä istuu hento, vaalea nainen, Liisa Karikuusi-Pihlaja, joka soittaa toista viulua ja on saanut oopperan kustannuksella erikoistuolin.

Viisikin tuntia Wagneria putkeen

Liisa Karikuusi-Pihlaja aloitti viulunsoiton kahdeksanvuotiaana, 12-vuotiaana hän alkoi soittaa Kouvolan kaupunginorkesterissa. Suomen Kansallisooppera on ollut hänen työpaikkansa vuodesta 1982.

– Meille orkesterilaisille normaali työviikko on neljä iltaa ja kolme päivää. Työpäivä jakautuu kahtia, harjoittelemme kello 11–14 tai 14.30. Iltapäivällä meillä on 'vapaata', no, siis valmistaudumme illan esitykseen, syömme, lepäämme, harjoittelemme. Klo 19 työ alkaa uudelleen ja lopetamme noin kello 22 tai 22.30, hän kertoo.

Jos ei soiteta Wagneria. Silloin esitys voi kestää neljä tai viisikin tuntia. Wagnerin Reinin kullassa orkesteri soittaa kaksi tuntia ja kolme varttia tauotta.

– Me viulistit soitamme teoksissa usein lähes tauotta. Stemmoissamme on yleensä aina vain muutama peräkkäinen tahti, jolloin emme soita. Periaatteessa istumme samassa asennossa käsi kohotettuna useita tunteja. Oopperatyön kuormittavuus normaaliin sinfoniaorkesterityöhön verrattuna tulee esiin varsinkin iltojen pituudessa – konserttihan kestää yleensä puolitoista kaksi tuntia ja ooppera ainakin kolme, Karikuusi-Pihlaja korostaa.

Kaukana autuudesta

Ahtaassa orkesterimontussa, lisättäköön.

– Jos meitä on montussa 80 soittajaa, on varottava, ettemme sohaise toisiamme jousella, valistaa kontrabasisti Miika Asunta, joka toimii oopperan orkesterin edustajana työsuojelutoimikunnassa.

Orkesterin järjestäjät tuovat isot soittimet paikoilleen ennen työvuoron alkua. Kaksimetrisen, 10–20-kiloisen kontrabasson kantaminen työpisteeseen on hankalaa, jos kaikki tuolit, nuottitelineet ja lyömäsoittimet ovat paikoillaan.

– Kädenvääntö orkesterimontusta ratkesi arkkitehtien eduksi, mutta nyt kun talo menee 2007 remonttiin, me toivomme enemmän vapaata lattiaa, sanoo Asunta. Erityisen ongelmallista on ns. lipan alla soittaminen ja kuiskaajan koppi, joka vaikeuttaa toimivan orkesterikattauksen rakentamista.

– Montun nuottivalot ovat periaatteessa hyvät: kaksi pientä halogeenivalaisinta telinettä kohti. Tosin joskus meillä soittajilla ja ohjaajalla tai valosuunnittelijalla on eri kanta siihen, miten kirkkaat niiden tulee olla.

Työympäristön parannuslistalla on myös orkesterin harjoitussalin ilmastointi, toisaalta liika veto ei myöskään ole hyväksi. Korvia kuumottaa: harjoitussalissa voi enimmillään kuoro mukaan lukien olla yli 120 soittajaa ja laulajaa, jotka tuottavat tilaan lämpöä yhtä paljon kuin neljä täydellä teholla paahtavaa kiuasta.

Mutta paljon hyvääkin on verrattuna vanhaan oopperataloon, jossa Asunta ehti soittaa yhden kauden. Täällä kausia on kertynyt kymmenen.

– Meillä on omat vaatekaapit ja mukiinmenevät sosiaalitilat.

Ergonomiasta ei tietoakaan

Viisi kuusi tuntia musiikkia päivässä kuormittaa fysiikkaa. Ergonomia ei ollut oppiaineena Liisa Karikuusi-Pihlajalla eikä Miika Asunnallakaan, kun he opiskelivat musiikkiopistoissa ja Sibelius-Akatemiassa.

– Puhuttiin vain, miltä viulunsoiton pitäisi näyttää yleisön silmissä, ei, miltä sen pitäisi tuntua lihaksissa. Musiikin pitää kuulostaa hyvältä. Muusikot eivät myöskään puhuneet aiemmin fyysisistä ongelmista, vaivoja piti hävetä, ja eläketurva puuttui.

Nykyään eläkeikä on 65 vuotta. Karikuusi-Pihlaja muistaa 23 oopperavuotensa ajalta vain pari viulistia, jotka ovat lähteneet eläkkeelle 65-vuotiaina.

Nykyisin tilanne on toinen. Sekä opettajat että muusikot puhuvat riskeistä, ergonomiasta. Näin on tehnyt myös Karikuusi-Pihlaja niiden 20 vuoden aikana, jona on opettanut viulunsoittoa.

– Mutta soittaminen on koko ajan sitä, että pyrkii löytämään tasapainon musiikin ja kropan välillä. Ja musiikki on ensisijainen asia.

Jooga ja liikunta apuun

Liisa Karikuusi-Pihlaja opettaa nykyään joogaa. Hän löysi sen vaihtoehtoiseksi tulonlähteeksi silloin, kun selkäongelmat ja sittemmin oikean olkapään vaivat tuntuivat edellyttävän ammatinvaihtoa.

Jooga, liikunta ja painonhallinta sekä erikoistuoli ovat auttaneet jatkamaan muusikontyössä. Käsi on kyllä kipeä, mutta sen kanssa pystyy elämään, ja lonkkien kulumat eivät tunnu erikoistuolissa ja selkäkin on rauhoittunut.

Myös muut viulistit ja muusikot ylipäänsä kärsivät fyysisistä ongelmista. Mutta poikkeuksiakin on. Kontrabassoa vuodesta 1982 soittanut Miika Asunta on – koputetaan puuta – selvinnyt ilman fyysisiä ongelmia tähän saakka.

Ei kuitenkaan ilman vammoja. Kuntoaan hän pitää yllä pelaamalla salibandyä ja loukkasi pelissä viime syksynä sormensa.

– Meille muusikoille ei ole mitään turvallista lajia! Omaehtoisia liikuntatapoja ovat lisäksi kuntonyrkkeily ja jääkiekko, joka on ollut monen muusikon harrastus jo pitkään. 80-luvulla pelattiin jopa ystävyysottelu erästä Suomessa vieraillutta kanadalaisorkesteria vastaan.

– Ooppera tarjoaa ohjattua voimistelua, joogaa, liikuntaseteleitä, fysikaalista hoitoa joka toinen vuosi ja normaalin työterveyshuollon. Puhaltajilla on esimerkiksi oikeus hammashoitoon ja koko orkesterilla erikoissilmälaseihin, jotka auttavat ikänäköongelmiin orkesterimontussa.

– Saimme erityiskorvatulpat, kun Työterveyslaitos oli mitannut desibelit. Itse käytän tulppia kuitenkin vain kaikkein meluisimmissa teoksissa, joissakin moderneissa teoksissa. Kabanovassa kuitenkin selviän mainiosti ilman, Asunta toteaa.

Oopperaorkesterissa on 116 vakanssia. SAK:laiseen Suomen muusikkojen liittoon kuuluu noin puolet oopperan 600 työntekijästä, orkesterin lisäksi myös kuoron ja baletin väkeä, kertoo luottamusmies Sami Koivukangas.

Ingegerd Ekstrand

– He harjoittelevat ehkä ennen esitystä tai tenttiä ja soittavat 6–8 tuntia päivässä. Mutta hinta voi olla kallis, jos ei kuuntele omaa kroppaansa, sanoo Vastamäki, joka on ollut yli 20 vuotta musiikkilääketieteen guru Suomessa.

Vastamäki perusti vuonna 2000 Suomen musiikkilääketieteellisen yhdistyksen, jossa on nykyään noin 200 jäsentä, lääkäreitä, fysioterapeutteja ja muusikoita, ja piteli yhdessä musisoivan lääkärityttärensä kanssa lankoja käsissään Euroopan 10. musiikkilääketieteellisessä kongressissa Turussa 2003.

Parhaillaan on menossa terveystutkimus, jossa on mukana 630 orkesterimuusikkoa: ammatissa toimivia, eläkeläisiä ja opiskelijoita.

Suomi perusti viime vuonna ensimmäisenä maailmassa musiikkilääketieteen erityispätevyyden, jonka erikoistuneet lääkärit saavat perehdyttyään kahden vuoden ajan musiikkilääketieteeseen, hän kertoo ylpeänä.

Samanlaisina toistuvista liikkeistä kipusyndrooma

Vastaanotolla säännöllisesti käyvistä noin 200 muusikosta, joista 70 prosenttia on ammattilaisia ja loput amatöörejä, osalla on jo ikääkin. Rasitusvammat antavat usein oireita vasta kun soittaja on soittanut vuosikymmeniä, usein ankaran harjoittelun tai esiintymisen jälkeen.

Oireet alkavat kädestä ja siirtyvät siitä ranteeseen ja kyynärvarteen. Pahimmassa tapauksessa oireet yltävät hartioihin, niskaan ja selkään saakka.

– Muusikoilla voi olla ylävartalossa samanlainen kipusyndrooma, josta tavallisesti kärsivät työntekijät, jotka tekevät samanlaisena toistuvaa yksitoikkoista työtä ja työskentelevät jatkuvasti käden kohotettuina. Näin etenkin viulisteilla ja huilisteilla. Oireita ovat epämääräiset kivut ja särky, joka haittaa käden toimintaa, Vastamäki kertoo.

Joka neljännellä ammattimuusikolla on ongelmia kädessä, ranteessa tai käsivarressa. Diagnoosin tekeminen usein vaikeaa – syy voi olla tekniikassa tai kyse voi olla puhtaasti stressistä.

– Muusikon työ on käsityötä mutta myös aivotyötä. Fysiikka on kovilla, esiintymisjännitys stressaa ja pahentaa fyysisiä ongelmia.

Soittajan kramppi – ammattivaihto tai eläke

Ympäri maailman keskustellaan siitä, miten muusikon pitäisi soittaa, että kroppa voisi hyvin. Vastamäki neuvoo valitsemaan asennon, jossa lihakset kuormittuvat mahdollisimman tasaisesti. Jos oireita, esimerkiksi puutumista, väsymystä ja särkyä ilmenee, soittamista pitää vähentää tai se pitää lopettaa kokonaan joksikin aikaa.

– Hieronta, fysikaalinen hoito ja liikunta, erityisesti uinti joka antaa työtä ylävartalolle, on hyväksi myös vammojen ennaltaehkäisyssä. Ja 45 minuutin soittamisen jälkeen on pidettävä varttitunnin tauko ja harrastettava taukojumppaa, Vastamäki opastaa.

Muusikon kramppi on vakava vaiva, johon on haettava apua ajoissa. Jos esimerkiksi pianistin neljäs sormi lakkaa toimimasta, koko ura voi olla uhattuna.

– Kaikkensa uraansa satsanneelle muusikolle ammatinvaihto voi olla katastrofi. Olen joutunut vuosien mittaan kirjoittamaan eläkepaperit monelle muusikolle, Martti Vastamäki sanoo.

Paras neuvo on, että kuuntelee omaa kroppaansa.i

Ingegerd Ekstrand