– Moni ei tiedä, että tämä on kuin pieni kaupunki, pääluottamusmies Jouni Niiranen sanoo ja avaa oven Espoon Inexin jättimäiseen varastohalliin. Kuvaus on osuva: junaradan varressa Kerassa sijaitseva varastoalue on kahdeksan jalkapallokentän kokoinen, ja siellä työskentelee yhteensä noin 1 300 ihmistä.

Ulkona kesäkuu on jo pitkällä, mutta tuoretavaroiden puolella töitä paiskitaan pipo päässä ympäri vuoden, lämpöasteita on vain muutama. Mistään nukkumalähiöstä ei olekaan kyse: alueella saa varoa, ettei jää hyllyrivistöjen välissä suihkivien keräilytrukkien tielle.

Keräilytrukkien ohjaimissa on työn raskauden takia melkein poikkeuksetta miehiä, kuivapuolella naisia on hieman enemmän. Niiranen puhuu pojista ja tytöistä, eikä syyttä: työntekijöiden keski-ikä on alle 30 vuotta. Kesätyöntekijöitä on lähes 400, mikä tekee Inexistä Espoon suurimpia kesätyöllistäjiä heti kaupungin jälkeen. Monelle kesätyö on ensimmäinen, vaikka ikäraja onkin 18.

Kuten missä tahansa kaupungissa, myös täällä tarvitaan selkeät peli- ja liikennesäännöt.

– Kyllä nuoret on ihan yhtä fiksuja kuin vanhemmatkin, mutta ehkä heille pitää hieman ponnekkaammin painottaa, että koneet on tarkoitettu työntekoon, ei kilpa-ajoon, Niiranen toteaa.

Ja kuin sanojen painoksi kolahtaa kaksi keräilytrukkia risteyksessä yhteen, ja kyydissä olleet tavarat leviävät kolisten pitkin hallin lattiaa. Työntekijät eivät ole pikku kolarista moksiskaan.

– Risteyksissä sattuu kolautuksia silloin tällöin. Yleensä ehtii jarruttaa, ettei käy pahemmin, keräilytrukkia ajava Topias Riuttamäki sanoo.

Kalifornia kutsuu

20-vuotias Riuttamäki aloitti työt Inexillä huhtikuun alussa, heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Hän on kerääjä, eli kasaa tiettyyn kauppaan menevät tavarat trukille ja vie ne lähetykseen, jossa muut lastaavat ne autoon.

Vaikka Riuttamäki on tehnyt vastaavia hommia aiemmin Vepsäläisen huonekalutehtaalla, ei varastotyö ole varsinainen uravalinta. Mäkelänrinteen urheilulukiossa opiskellutta Riuttamäkeä odottaa syksyllä lähtö Kaliforniaan opiskelemaan ja koripalloa pelaamaan.

Kesät nuori mies on kuitenkin viihtynyt trukin kyydissä.

– Kovaa työtä se on, mutta palkitsevaa, tietää tehneensä jotain.

Tehty työ näkyy esimerkiksi hanskoissa, joita kuluu niin, että uusia saa olla koko ajan hakemassa.

Ansiotasokin on mukava, kesätyöntekijöillä kun on sama kannustepalkka kuin vakituisilla. Riuttamäen tilipussi on kasvanut joka kuussa.

– Sen avulla sitä jaksaa painaa, hän sanoo tyytyväisenä.

Mutta ei palkka yksin riitä, Riuttamäki korostaa. Työn pitää olla mieleistä. Hän myöntää, että joskus iltatreenien jälkeen aamuvuoroon tulo tekee tiukkaa, mutta aika kuluu aina nopeasti, eikä töitä tehdessä ehdi tylsistyä.

Muutamia uusia kavereitakin on tullut.

– Lähinnä tauoilla tulee juteltua. Työ on itsenäistä, eikä siinä ehdi pahemmin sosialisoimaan, Riuttamäki sanoo.

Tuhansia kiloja päivässä

Risteyksissä kolarointia, pieniä viiltoja terävästä pahvista ja paperista… Niiranen ja Riuttamäki listaavat vaara- ja vahinkotilanteita.

– Kerran tippui laatikko päähän, mutta sekin onneksi matalalta, ei sen vakavampaa, Riuttamäki lisää. Todellisia vaaratilanteita syntyy, kun ilmastointilaitteista valuu kesähelteellä vettä lattioille.

– Silloin koneet menee kuin ohjukset, Niiranen sanoo.

Kuumuudesta ei tuorepuolella ole pelkoa, mutta suuret ilmastonvaihdokset varaston ja ulkoilman välillä väsyttävät. Vakituisten työntekijöiden työtehtäviä pyritään vaihtelemaan työsiirrolla, mutta kesätyöntekijät tekevät samaa työtä läpi kesän.

Myös raskas työ jättää jälkensä, vaikkei toistuva rasitus kesätyöntekijöillä yleensä vielä kunnolla tunnukaan.

– Tuhansia kiloja tulee päivässä nostettua, kyllä se näkyy väsymyksenä, Riuttamäki toteaa.

Niiranen epäilee, että kannustepalkka saattaa houkutella myös vääriin nostotapoihin, nuoret kun eivät aina muutenkaan malta ottaa yhtä banaanilaatikkoa kerrallaan.

– En minä kyllä lähde itseäni sen takia rikkomaan, että saisin 100 euroa enemmän, Riuttamäki kieltää.

Aina ei voi nostaa ergonomisesti oikein, mutta oikeat nostotavat on kuitenkin hallussa.

– Ensimmäiset kolme päivää mentiin lähes käsi kädessä opastajan, vanhemman työntekijän, kanssa, Riuttamäki kertoo. Omalta opastajalta on voinut myöhemminkin kysyä uusista asioista.

– Muuten vanhemmat huomauttavat yleensä vain, jos on tiellä tai liian hidas, Riuttamäki naurahtaa.

Kesätyöntekijät tyytyväisiä

Riuttamäki tietää, kenen puoleen kääntyä esimerkiksi sairastapauksissa. Varastoissa sairauspoissaoloja on paljon, joten terveydenhoitajan todistuksen kanssa ollaan tarkkana.

– Ja aina kun on ongelmia, niin ensimmäiseksi lähimmän esimiehen luo, Riuttamäki kertaa. Sitä hän ei tiedä, millaisissa asioissa oikea osoite olisi luottamusmies.

Työsuojeluvaltuutetun Riuttamäki tapasi turvakenkiä hakiessa, mutta Niirasen kanssa he näkevät nyt ensimmäistä kertaa. Hän näyttääkin menneen läpi seulasta: periaatteessa kaikki Inexin uudet työntekijät tapaavat sekä työsuojeluvaltuutetun että luottamusmiehen, mutta joskus kesätyöntekijöitä jää välistä.

– Kesätyöntekijät tuntevat ehkä heikosti oikeuksiaan, mutta aika harvoin heillä on ongelmiakaan. Suhteellisen tyytyväistä porukkaa ovat, Niiranen sanoo, ja Riuttamäki nyökyttää. Niiranen uskoo, että samasta syystä kesätyöntekijöitä on niin vaikea saada liittymään liittoon, he eivät koe tarvitsevansa sitä.

Onko näin?

Kysytään Riuttamäeltä. Hänelle ammattiyhdistysasiat tulivat vastaan huhtikuussa, kun Inexin varastolla oli lakko, eikä hän tiennyt mennäkö maanantaina töihin vai ei.

– Luin lehtiä, mietin asioita ja tulin siihen tulokseen, että liitto on tarpeellinen, mutta vasta sitten, kun siirtyy työelämään vakituisesti.

Riuttamäki ja Niiranen ovat samaa mieltä siitä, että nuorille pitäisi tarjota aktiivisesti tietoa, vaikkei heti rekrytoitaisikaan.

– Annettaisiin vaikka esite ja lippalakki kesätyöntekijälle käteen, Niiranen pohtii.

Taina Ahtela