KARI TAPIOLA

Portugalin hinta- ja tulotaso on tänään toista, ja EU-Viro tulee perässä. Kuten Kirjaliiton ja Tevan puheenjohtajat Pentti Levo ja Pirkko Oksa 1990-luvun alussa totesivat, ei tuotanto pakkokeinoin Suomessa pysy. Tulevaisuus on rakennettava sen varaan, että kun ruokitaan uusia markkinoita, niillä syntyy kysyntää suomalaisille tuotteille, varsinkin kunnon työolosuhteiden takaamalle laatutavaralle ja palveluille.

Kiina-ilmiön historia ei ole paradokseja vailla. Kuinka moni tietää, että Kiinan talouden veto lähti liikkeelle halusta hallita ja valvoa monikansallisten yritysten toimintaa?

Chilessä syöstiin 1973 vallasta sosialistipresidentti erään monikansallisen yrityksen suosiollisella avustuksella. Yrityksen katsottiin toimineen kotimaansa Yhdysvaltain politiikan välikappaleena. YK aloitti toimet monikansallisten yritysten toiminnan hallitsemiseksi. Tunnetuin – ja epäonnistunein – tavoite oli saada aikaan maailmanlaajuinen monikansallisten yritysten toimintaa säätelevä käyttäytymiskoodi.

Koodia ei tullut, mutta johtavien markkinatalousmaiden OECD ja sen jälkeen ILO laativat 70-luvun loppupuolella omat monikansallisille osoitetut vapaaehtoiset ohjeistonsa. Niiden seurantajärjestelmät ovat toimineet jo neljännesvuosisadan verran.

Tässä kohdassa alan tuntea oloni muinaiseksi, koska osallistuin aktiivisesti kummankin prosessin alkuvaiheisiin. Mutta onhan kollektiivisesta muistista jotakin jäljellä, kun globalisaatiosta taas taitetaan peistä.

Vähemmän tunnettua on, että YK:n monikansallisia yrityksiä koskevaan toimintaohjelma sisälsi muitakin kohtia kuin käyttäytymissäännöstön. Se tähtäsi myös valtioiden neuvotteluaseman lujittamiseen yrityksiin nähden. YK pyrki neuvomaan, miten sijoituksista saataisiin mahdollisimman suuri hyöty ja samalla vältettäisiin poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset haittavaikutukset.

Neuvoja kuunteli kiinnostuneena YK:ssa 70-luvun alussa viimeinkin paikkansa saanut Kiinan kansantasavalta.

Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja monissa muissa maissa globalisaatio on luonut suhteellisen suuria vauraita väestöryhmiä, jotka kuluttavat eurooppalaisiakin tuotteita. En ole juuri sellaista paikkaa löytänyt, jossa Geneve-järven toisella puolella pullotettua Evian-vettä tai ranskalaisia juustoja ei saisi (melkoisella hinnalla tietenkin).

Kehitys ei käy vain hyvinvointihuippujen kautta. Kiinan tai Intian tulevaisuus riippuu nykyisestä kasvusta hyötyvien ja väestön suuren enemmistön välisestä vuorovaikutuksesta. Vaikka kymmenet miljoonat voivat hyvin, satojen miljoonien pahoinvointi on kaikkea muuta kuin idyllistä maalaiselämää.

Hyvinvoinnin patoaminen aitojen taakse on mahdollista, mutta pitemmän päälle se on yhtä hyödytöntä ja keinotekoista kuin yrittää pakolla säilyttää kaikki työ vanhoissa teollisuusmaissa. Kysymys ei ole siitä, toteutuuko globaali työn uusjako vai ei, vaan siitä, millä ehdoilla se tapahtuu.

ILO ja kauppajärjestö WTO ovat yhdestä asiasta samaa mieltä: Työnormeja ei tule käyttää protektionismiin eikä alhaisemman palkkatason antamaa kilpailuetua tule evätä, jos palkat heijastavat talouden todellista suorituskykyä. Mutta ei kilpailuetua myöskään saa tavoitella työntekijöiden perusoikeuksia rajoittamalla.

Jos työn uusjako syventää uusia jännitteitä, globaaliksi tullut markkinatalous voi löytää edestään vanhoja tuttuja kysymyksiä. Kapitalismi on voittanut, mutta sen kriitikot eivät tietenkään ole kadonneet maan kamaralta. Nyt käydään järjestelmän sisäistä keskustelua sen tulevaisuudesta, ei kilpailua vastakkaisten järjestelmien välillä.

Tällä tiellä tulee väistämättä myös Marxin haamu vastaan. Keskeiseksi kysymykseksi voikin nousta, miten päästäisiin takaisin Marxiin kompastumatta Leniniin?