Heti kirkkopäivien jälkeen ilmestyi valtakunnallisessa lehdessä kirjoitus, jossa kyseltiin ammattiyhdistysliikkeen panosta nykypäivän arvo- ja yhteiskuntakeskustelussa. Kirjoittaja kaipaili ammattiyhdistyksiltä merkittävämpää roolia ja aktiivisuutta.

Ei ole helppoa olla tänä päivänä aatteellinen järjestö. Kirkko ja ay-liike ovat siinä mielessä samassa veneessä. Viime vuosisadan alun raittiusliikkeet niin kirkossa kuin ammattijärjestöissäkin ovat hyvä esimerkki samoista päämääristä, joita ajettiin huolimatta eri viite- ja aatetaustasta.

Tyhjät kirkkosalit ja vappumarssien pintapuolisuus tänään ovat saman syyn kaksi ilmentymää. Sanomaa ei koeta merkittäväksi omassa arkielämässä ja siitä nousevien kysymysten myllerryksessä. Rituaalit sinänsä ovat elämän mukavia kuriositeetteja, mutta ilman sitoutumisen tai osallisuuden kokemusta ne ovat kutakuinkin tyhjänpäiväistä virsien pihinää tai punalippujen jäämistä eksoottiseksi tilataide-rekvisiitaksi.

Oma kauhukokemukseni liittyy Helsingin Johanneksen kirkkoon, jossa toimitin jumalanpalvelusta 80-luvun lopulla. Kun ensimmäisen kerran käännyin alttarilla tervehtimään seurakuntaa, olin tipahtaa istualleni järkytyksestä. Parisenkymmentä ihmistä istuskeli valtavan kirkkosalin viimeisillä penkkiriveillä ja välissä ammotti liki viidenkymmenen metrin tyhjyys. Puhu siinä yhteydestä ja jakamisesta!

Vakaumuksesta yhteiseen uskoon ja sen lahjojen ja arvojen jakamiseen oli tullut kummallinen keskiaikainen näytelmä.

Olisikohan ammattiyhdistyksillä sama Johanneksen kirkko -syndroomansa, jossa sanoja tai sanomaa on vaikea löytää tämän päivän yhteiskunta- ja arvopohjakeskusteluihin.

Viimeisimmäksi näitä ajatuksia liikkeelle sysänneeksi esimerkiksi käy kuljetusalan ammattiyhdistysten ponnistelu AIDSin vastaan. Tämä kampanja perustuu työntekijän oikeuksiin, josta käsin pyritään asianmukaisiin sopimuksiin muun muassa työolosuhteiden kehittämisessä, syrjinnässä ja jopa henkilöstöhallinnassakin. Kaikki tämä on täysin paikallaan ja juuri sitä, mitä ammattiyhdistysten pitää tehdä. Valitettavan harvoin keskustelu kuitenkin ulottuu oikeuksista vastuunkantoon, mikä voisi haastaa pohdiskeluun siitä, kuinka esimerkiksi tuetaan perheitä, uskollisuutta ja vastuullisuutta paitsi omaa perhettä myös koko yhteisöä kohtaan.

Ugandalaisen rekkakuskin työvuorot voidaan toki sovitella niin, ettei aikaa syrjähyppyihin jää, mutta koko asettelu eliminoi käytännössä keskustelun arvoista ja eettisesti oikeiden tai hyvien ratkaisujen tekemisestä. On toki luonnollista, että ay-liike näkee mandaattinsa työpaikkakeskeisesti, mutta AIDS ei tunne kellokortteja ja työsuojeluvaltuutettuja: Pieni ihminen kohtaa nämä kysymykset Pekkana, Terttuna tai Eskona eikä ainoastaan rekka- tai paperitehdas x:n y-osaston työntekijänä.

Ay-liike, kirkko ja muut aatteelliset järjestöt tai järjestelmät tarvitsevat tulevaisuudessa entistä enemmän toisiaan pystyäkseen tukemaan meitä mattimeikäläisiä ja arvoja, jotka tekevät ihmiselämästä elämisen arvoisen. Ay-liikkeellä on paitsi upea perinne myös vastuu tulla entistä enemmän esille arvokeskustelussa, joka luotaa tupopaketteja ja perinteistä edunvalvontaa syvemmältä ihmisten ja koko yhteiskunnan tulevaisuutta.